Kipuilua laumaan kuulumisesta ja tarpeeksi gooteista hiuksista

Johonkin alakulttuuriin kuulumisen tunne ei pitäisi riippua siitä, onko sinulla varaa jonkin tietyn firman merkkipaitaan tai minkä värinen ihosi tai hiuksesi on. 

Muistelisin jostain lukion psykologian tunneilta, että teini-ikäisenä on kova tarve rakentaa omaa identiteettiä, ja sitä rakentaessa hakeudutaan erilaisiin ryhmiin ja tunnistetaan itseä ryhmien jäseneksi. Tässä voi varjopuolena olla se, että ryhmän tietyt ominaisuudet muuttuvat symboleiksi jollekin isommalle niin, että jyrkästi ajatellaan, että ilman juuri noita tiettyjä yksityiskohtia ei isompi asia voi toteutua. 

Tässä tilanteessa se iso asia on tietty goottius identiteettinä ja symboliksi muuttuminen on sitä, että jos sinulla ei ollut 2000-luvun alkupuolella mustaksi tai punaiseksi värjättyjä hiuksia ja ankh-symbolia kaulassa, et ollut "tarpeeksi gootti". Okei, tämä on aika kärjistetty esimerkki, mutta varmasti tunnistatte tämän ilmiön, jossa jossain foorumilla tai kaveriporukassa pohditaan ihan vakavissaan, voiko gootilla olla vaaleat hiukset tai voiko gootti käyttää muitakin värejä kuin mustaa. Jos ette, hurraan pienessä synkässä mielessäni, että nyt teini-ikää elävät gootit eivät joudu tuollaisten typerien laatikoimisten ja mielivaltaisten sääntöjen uhriksi!

Tuleepas muuten eldergoth-fiilikset tätä kirjoittaessa. 😅 

Tarve tulla nähdyksi on vahva

Olen itse pohtinut vanhemmallakin iällä, että olenko ulkoisesti tarpeeksi gootti. Se voi tuntua absurdilta, mutta se liittyy siihen, että kaipaa nähdyksi tulemista omana itsenään. Minulle on tullut surullinen olo siitä ajatuksesta, että muut gootit tai synkkien alakulttuurien edustajat eivät tulkitse minua kaltaisekseen, koska en ole värjännyt hiuksiani shokkivärillä ja musta talvitakkini on Guess eikä Dead souls eli näytän aika tavalliselta suomalaiselta. 

Juuri hiukset ovat olleet minulle erityisen arka paikka aina siitä, kun sain burn outin 2017. Sen stressimäärän yhteydessä minulta alkoi nimittäin lähteä hiuksia. Oli aika nihkeää tajuta se, kun minulla oli tummanpunaiseksi värjätyt hiukset ja tummien suortuvien välistä alkoi vilkkua päänahka.

Ratkaisuni oli silloin ostaa peruukki sekä turbaaneja, ja lopulta leikkasin hiukset pois. Sain semmoisen kahden sentin siilitukan, minkä onneksi tiesin jo entuudestaan sopivan minulle ihan hyvin.  

Kuvassa varautunut nainen, jolla on vihreä samettiturbaani päässä.

Edelleen itsetunto-ongelmia hiuksista

Vaikka olen selvinnyt työuupumuksesta, hiukseni ovat edelleen kärsineen oloiset. Ne olivat jo alunperinkin ohkaiset (mistä olen aina kokenut huonommuutta) mutta ne eivät ole tuuhentuneet siihen, mitä ne olivat joskus 20–25-vuotiaana. Voi tietysti olla, että kykyni hahmottaa maailmaa on päänahkani osalta hämärtynyt eikä kukaan muu näe hiuksissani pälvikaljuuntumisen merkkejä. Minua se kuitenkin vaivaa, enkä pysty laittamaan hiuksiani kuin tiettyihin kampauksiin. 

En halua värjätä hiuksiani, koska uskon, että tummien tai shokkivärien kanssa päänahka paistaisi selkeämmin näkyviin. Vaaleat hiukset sentään hieman naamioivat sitä. Minulla on myös kummallinen vihasuhde hiuksiini: koska ne ovat surkeat ja ohuet, en halua panostaa niiden laittamiseen kovin paljoa. Kieroutuneesti siis rankaisen itseäni siitä, että hiukseni eivät ole niin hyvät kuin mitä oma sisäinen vaatimustasoni on. 

Toisaalta sen voi myös nähdä tyytymisenä kohtaloonsa. En jaksa hankkia mitään hiuslisäkkeitä, joita joutuisi kuukauden tai puolentoista välein paikkailemaan. Minulla on parempaakin käyttöä rahoilleni. Ja rehellisesti sanottuna, peruukki on helpompi pitää nätissä kampauksessa kuin omat hiukset.

Haluaisin käyttää peruukkeja paljon enemmän. Suomalainen kulttuuri ei kuitenkaan vielä kovin kannustava siihen suuntaan. Yliopistolla käytin peruukkeja ilman mitään haasteita, mutta en ole vielä kehdannut laittaa sinistä peruukkia töihin. Ehkä tässä kuitenkin pitäisi ryhtyä jonkinlaiseksi esitaistelijaksi ja alkaa käyttää sitten koronan jälkeen enemmän peruukkeja töissä. Tuskin sentään saisin mitään varoitusta siitä, että en pukeudu asiallisesti?  

Viimeisenä pointtina peruukkien puolesta vielä todettakoon, että ne ovat muuten loistava pipon korvike talvella!  

Pari pointtia goottiudesta

Peruukin käyttäminen ei ole goottia. Tietynlaisilla peruukeilla voi kuitenkin tuottaa goottiuteen liittyvää fiilistä ulkoiseen olemukseensa. Gootahtava ulkokuori ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa, vaan se ilmentää sisältä kumpuavaa identiteettiä. Minulle gootti-identiteetti tarkoittaa tietynlaista makua musiikin, estetiikan ja mielenkiinnon kohteiden suhteen. Se on monien asioiden summa, eikä yksittäinen suosikkibändi tai lempileffa määritä sitä ratkaisevasti.

Ihminen on laumaeläin ja on täysin luontevaa kaivata ja hakea oman laumansa hyväksyntää. Siksi ei ole mitenkään noloa tai tyhmää toivoa, että muut saman alakulttuurin edustajat tunnistaisivat laumansa jäseneksi.

Pitää myös hyväksyä, että niin ei tule käymään joka kerta. Siihen auttaa se, että vahvistaa omaa käsitystään itsestään ja kokee, että riittää itselleen. Ja haistattaa ainakin välillä pitkät sille, mitä kuvittelee muiden ihmisten odottavan itseltään. Sellaisen murehtiminen vie energiaa ja harvoin tuottaa mitään hyvää. 😊

Mitä ajatuksia sinulla on ryhmään tai alakulttuuriin kuulumisesta? Olisi ihanaa, jos kommentoit alle!

Kommentit

  1. Tää koko blogi resonoi kerta toisensa jälkeen mulle tosi vahvasti. Nyt yli 10v elänyt onnellisesti avoimessa polyamorisessa avioliitossa ja käynyt sen saralla läpi vaikka mitä keskusteluja ulkopuolisten kanssa.

    Koen itsekin olevani sisäisesti gootti, ei musiikki mutta alakulttuuri, sellainen tietty fiilis ja näkökanta maailmaan ja moneen asiaan. Haluaisin niin kovasti pukeutua myös sillei, mutta ei auta kuin katsoa ihaillen kaikkia niitä miehille tehtyjä vaatteita jotka ovat tehty Painajainen ennen Joulua Jack Skellingtonin kropan omaaville miehille. En ole puhunut asiasta kovinkaan monelle koska monesta se olisi varmaan naurettavaa.

    Ja vielä nyt tän postauksen aihe. Hiukset. Minulla on aina ollut todelal ohuet hiukset, niin ohuet ja hennot että saadakseen nää johonkin muuhun muotoon kuin päälakea pitkin ja ponnarille niin pitäisi käyttää niin paljon hiuslakkaa että kolmannen kerran jälkeen planeetan otsonikerrokseen poksahtaisi reikä ja me kaikki kuoltais. Miulla oli teininä, ennen armeijaan menoa melkein vyötärölle asti ylettyvät hiukset, en halunnut mennä armeijaan koska pelkäsin ettei ne kasva takaisin. Miulle kerrottiin että "Ne kasvaa takaisin ja vielä vahvempana", ja paskat. Ei oo sen jälkeen enää paljoa lapaluiden alle kasvanut. Ja hiukset ovat tietysti eri sairauksien ja iän myötä ohentuneet ja koen myös tuota samaa fiilistä, haluan värjätä, tykkään hiuksistani mustina, mutta nykyisin hiukset näyttävät niin harvoilta. Ponnari on enää ihan ohut rotanhäntä. Kärsin tästä. Jos olisi varaa n4-5kk välein laittaa n 250-400€ hiuksiin niin ei olisi mitään ongelmia henkisesti laitattaa pitkiä lisäkkeitä. Haluaisin edes kerran kokea se miltä tuntuisi kun olisi oikeasti pitkät hiukset. Sydäntäni on oikeasti vihlonut kun 3 tuttavaani joilla on ollut vahvat ja paksut todellal pitkät hiukset ovat leikanneet ne lyhyiksi. Tuntuu pahalta kun oma mieli on sillei "Voi luoja, tuhosit just ohimennen sen mikä olisi itselleni unelma", typerää ja ehkä turhamaista mutten voi msille mitään.

    Kiitos näistä postauksista. Tää on paras blogi ever!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanista sanoista ja että uskalsit jakaa ajatuksiasi ja tuntemuksiasi! ❤️ Mua kanssa risoo se, että useimmat goottivermeet on suunniteltu 14-vuotiaille tytöille (ainakin lantion kohdan leveyden perusteella) tai sitten tosiaan niille Jack Skellingtoneille. 😔 Sellainen kokoluokitus ei totisesti hivele itsetuntoa. Mä en koe noita kuvaamiasi tuntemuksia hiuksista mitenkään turhamaisiksi. Hiukset symboloi niin paljon meidän kulttuurissa ja niiden paksuus ja pituus ja kiilto ja ties mikä muu ovat ihmisille tärkeitä. Mä kanssa haaveilen pitkistä hiuksista, mutta ainoa keino saavuttaa se taitaa olla todella laadukas ja siis hintava peruukki. 😅

      Poista
  2. Mun on ollut aina vaikea lokeroida itseäni mihinkään, vaikka teinistä asti olen tummiin vaatteisiin pukeutunut ja synkempi estetiikka muutenkin kiehtoo. En koe olevani gootti tai hevari tms, enkä koe itselleni tarpeelliseksi kategorisoida itseäni kovin tarkasti, mutta sitten kuitenkin koen kuuluvani osaksi alternative-kulttuuria ja toivoisin että minulla olisi enemmän kavereita, jotka ovat myös osa samaa kulttuuria. :)

    Ja ymmärrän hyvin kipuilusi hiuksista, olen kokenut samaa. Tuskin koskaan saan takaisin entisiä paksuja hiuksiani ja se harmittaa varmasti aina. Kyllä paksut ja terveet hiukset lisäävät itsetuntoa reippaasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olisin varmasti ihan tyytyväinen, jos edes jotenkin alternativeksi tunnistettaisiin. 😄 Ja samanhenkisten kaverien porukka olisi tosi tärkeä. 💙

      Poista
  3. Voi että miten voin samaistua tuohon tunteeseen. Mulla on ollut aina sellainen olo, että etsin sitä omaa "laumaa". Tuntuu että kaikilla ympärillä olijoilla on hyvin vahvana omat kaveriporukkansa joiden kanssa tuntee olonsa kotoisaksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Minä oon enempi vähempi koko elämäni ajan tuntenut olevani ulkopuolinen kaikesta. Sit kun on saattanut esim. työn kautta löytyä samanhenkisiä ihmisiä, on yhteydenpito kaatunut siihen kun toista osapuolta ei kiinnosta tai ei löydy koskaan aikaa esim kahvitteluun. Tai sitten on näitä ystävyyssuhteita joissa minuun ollaan yhteydessä vain kun tarvitaan jotain, muutoin olemassa oloni unohdetaan -_-` En toki itsekkään aina ole se aktiivisin osapuoli jos oma mieli pyörii synkissä vesissä, että omassakin toiminnassa on paljon parantamisen varaa. Välillä tunnen kateellisuutta mieheni kaverisuhteille, heitä kun on tiivis noin 12 hengen porukka joiden kanssa säännöllisesti järjestävät tapaamisia ja pitävät lähes päivittäin yhteyttä discordin kautta ja pelaavat yhdessä. No mutta josko se elämä vielä joskus heittelisi siihen suuntaan, että päätyisin samanhenkisten ihmisten seuraan, jossa tunnen oloni kotoisaksi, tervetulleeksi ja kokisin olevani tärkeä osa laumaa.

    Tämä pohdinta meni nyt vähän ohi sen goottiskene aiheen ^_^` hups...
    Mutta siihen palatakseni niin mielestäni goottiuden määrittää se miten itse tuntee ja millainen estetiikka itseä miellyttää, ei niinkään se että näyttääkö tarpeeksi gootilta. Onneksi nuo vahvat lokeroinnit taitavat enimmäkseen nykyisin päteä vain nuorempien synkiöiden keskuuteen, aikuiset tuntuvat olevan paljon suvaitsevampia tämän asian suhteen. Toki poikkeuksiakin on kuten aina...

    p.s. sulla on todella upeita ja vaikuttavia kuvia aina näissä teksteissä. ihailen niitä suuresti ^_^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samastun niin ajatuksiisi! Tällaiset kokemukset ei ole sidoksissa justiinsa goottiuteen tai muuhunkaan yksittäiseen alakulttuuriin, vaan ovat kaikkialla. 😊 Ja kiitos, kuvat on toteutettu Leijonan kanssa yhdessä, eikä ne olisi näin hienoja ilman hänen taitojaan! 🤍

      Poista
  4. Olipa mielenkiintoinen postaus, jossa oli paljon itsellekin tuttuja ajatuksia. Näin aikuisena tarve lokeroida itseään tiettyyn alakulttuuriin kuuluvaksi on vähentynyt. Teen ja kulutan paljon asioita, jotka vain sattuvat kuulumaan tietyn sateenvarjon alle. Junnumpana tuntui paljon tärkeämmältä, että teki goottina olemisen jotenkin oikein. Nautin kovasti siitä, että oma asenne teemaa kohtaan on nykyään rennompi, mutta samalla mietityttää juurikin se, että meneekö mahdollisuus samankaltaisten kavereiden löytämiselle herkästi ohi kun ei ole niin tunnistettava.

    Enpäs muuten näin muutaman postauksen verran sun kuvia katselleena tajunnut ollenkaan, että sulla voisi olla jotain hiusongelmia. Oon vain ajatellut, että siinäpä on tyyppi, joka tietää prikulleen minkä malliset hiukset sopii omien kasvonpiirteidensä kanssa yhteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä! Mulla ei enää teiniyden jälkeen ole niin voimakkaasti tarvetta rakentaa lokeroita, vaan voin tykätä kaikenlaisista asiosita ilman, että se vähentää mun kokemusta itsestäni joko goottina tai muuten synkiönä. 😁

      Poista
  5. Just eilen mietin somea selaillessa, että oonkohan tarpeeksi alternatiivi käyttääkseni hästägiä #alternative. Jotenkin aiemman sinisen tukkani kanssa alternatiivimerkintä tuntui just sopivalta ja mielelläni kuvailin synkkää tyyliäni vaihtoehtoiseksi, mutta nyt tumman oransseiksi värjätyt "perushiukset" tuntuu liian normaalilta. Kaipaan sitä sinisestä saatua itsetuntobuustia, mutta en yhtään haikaile sen ylläpitämisen perään. Siitä oli järjettömästi hommaa, että sai sävyn pidettyä oikeana värjäysten välillä.

    Naurettavinta tästä pohdinnasta tekee se, että mulla on about 15 tunnin istumisen edestä mustetta ihossa. Se jos jokin on alternatiiviseen elämäntapaan ja tyyliin sopivaa. Tää hiuskriisi tuntuu nyt ylitsepääsemättömän hankalalta, mutta ehkä keksin jotain. Jos ei mitään muuta tapahdu, niin ehkä palaan takaisin shokkivärien maailmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä, miten hiukset tuntuu vaikuttavan niin paljon meidän mielikuviin! Toivottavasti löydät jonkun kivan hiussävyn, jonka ylläpito ei ole tuskaa! Mulla oli yhdessä vaiheessa smaragdinvihreät hiukset ja en todellakaan kaipaa sitä värjäysrumbaa. 😬 Ja joo, 15 tunnin edestä mustetta ihossa ei ole mitenkään mainstreamia! 😄

      Poista

Lähetä kommentti