Yksisarvisia, onko noita?

Eettistä polyamoriaa käsittelemässäni postauksessa mainitsin yhdeksi ällöksi pariskunnan etuoikeuksia (suorastaan tyranniaa) ilmentäväksi asiaksi yksisarvisen metsästäjät. Eli tyypit, jotka etsii itselleen täydellisesti sopivaa kolmatta henkilöä (usein triadiin eli kolmen hengen suljettuun suhteeseen), ja jolle he laittavat ihan uskomattoman määrän vaatimuksia, kuten että ei saa aiheuttaa mustasukkaisuutta, pitää haluta pariskunnan molempia osapuolia, jne.

Kuva TeGy Pixabaystä.

Yksisarvisen salaisuus

Yksisarvinen on useimmiten määritelty seuraavasti: 

Yksisarvinen on sillä tavalla maaginen tyyppi, että hän solahtaa jo olemassaolevaan polykonstellaatioon (tai pariskunnan elämään) ilman, että kenellekään tulee epävarma olo tai uudesta suhteesta tulisi mitään draamaa. 

Yksisarvisista puhutaan yleensä huvittuneesti ja vitsaillen. Onneksi jo suhteellisen pitkään ollut yhteisymmärrys on se, että yksisarvisia ei ole olemassa. Itse kuitenkin ajattelen, että on ihan järkevää yrittää minimoida draama ja säätö elämässään. Yksisarvista kannattaa siis etsiä, mutta se ei löydy toisesta ihmisestä. Yksisarvinen on kuin sen yhden joululaulun joulumaa: se löytyy itsen sisältä. 

Hyvät ihmissuhdetaidot luovat perustan

Jos haluaa elää polyelämää, jossa muut suhteet eivät juurikaan aiheuta epävarmuuksia tai draamaa, se on kiinni omasta (ja valitsemiensa kumppanien) kyvystä käsitellä omia epävarmuuksia ja tunteita sekä kyvystä keskustella avoimesti ja rakentavasti. Jos katsot mitä tahansa sarjaa tai leffaa, huomaat varmasti, että suurin osa draamasta ja jännitteestä tuotetaan sillä, että ihmiset eivät puhu avoimesti, eivät kommunikoi ja ymmärtävät toisiaan väärin. 

Täydellinen epävarmuuksien, draaman ja mustasukkaisuuden puute ei ole mahdollista. Olemme kaikki ihmisiä ja meillä on omat epävarmuutemme. Draaman minimoiminen kuitenkin lisää henkistä hyvinvointia ja vähentää stressiä, joten siihen kannattaa pyrkiä. Siksi mielestäni yksisarvisen ei tarvitse olla mikään myytti, vaan itsessään voi yrittää kehittää yksisarvisen piirteitä.

Puhumisen vaikeus juontuu kulttuurista

Tämähän ei ole pelkästään polyjen asia, vaan ihan missä tahansa suhdetyypissä kannattaa kehittää ihmissuhdetaitojaan. Sen sijaan, että vetää kilarit kun se toinen ei nyt vaan lue ajatuksia ja toimi oikein, voi yrittää aktiivisesti kertoa tarpeistaan ja toiveistaan. Tämä voi olla yllättävän haastavaa paristakin syystä: 

1. Länsimaissa jostain kumman syystä ajatellaan, että on romanttista, että se toinen vain maagisesti tietää, mitä haluamme. Meille opetetaan, että toisen kuuluu tajuta meitä sanattomasti ja yllättää aina välillä jotenkin romanttisesti (erityisesti synttärinä tai vuosipäivänä). 

2. Suomalaisessa kulttuurissa ei ole mitenkään kovin pitkää perinnettä tunteista puhumiselle. 

3. Tarpeistaan ja tunteistaan puhuminen asettaa meidät haavoittuvaiseen asemaan. Olemme auki toisen edessä. Entä, jos he eivät halua kuulla tai torjuvat meidät?

Oma kokemukseni on, että puhumattomuus tuottaa enemmän pahaa kuin puhuminen. Puhumisen alkuun pääseminen tuntuu kuitenkin ihan hirvittävän työläältä ja kamalalta. Varsinkin, jos tarvitsisi kertoa, että jokin suhteessa ei toimi. Meidät on opetettu pelkäämään torjuntaa niin paljon, että monelle on hirvittävää myös olla torjuja.

Tämä on asia, jonka kanssa edelleen kamppailen. Varsinkin sellaisten ihmisten kohdalla, joita en vielä tunne kovin hyvin. Olen kuitenkin huomannut, että puhumalla epämukavaa tilannetta voi lähteä purkamaan. Usein puhumisen seurauksena voidaan etsiä yhdessä jotain ratkaisua sen sijaan, että pitäisi vain tyytyä siihen, että asia on huonosti tai pilalla.