Poikkeuksellisesti tämän viikon postaus ei tullut jo eilen, sillä meillä oli maanantai-illasta liput Vantaalla Vaskivuoren lukion The Addams Family -musikaaliin. Ajattelin, että olisi kiva jakaa siitä kokemuksesta. Näytöksiä on vielä tänään ja huomenna, jos joku intoutuu myös katsomaan esityksen!
Olen nähnyt Addamsin perheestä kertovan musikaalin Tampereen työväen teatterin toteutuksena 2013 tai 2014, en muista kumman vuoden puolelle liput oli. En muistanut esityksestä kovinkaan montaa yksityiskohtaa, mutta tiettyjä katkelmia. Minulla on sellainen hatara muistikuva, että vaikka Tampereen työväen teatterin versio oli periaatteessa sijoitettu nykyaikaan, Vaskivuoren musikaalissa tunnelma oli voimakkaasti tätä päivää. Se johtui todennäköisesti kahdesta asiasta. Ensiksikin Wednesday ja hänen rakkautensa Lucas olivat täysin 2020-luvun muotiin kuuluvissa asusteissa. Toisekseen minulla on sellainen fiilis, että lavalla oli nuoria ihmisiä, jotka puhuivat käsikirjoitusta enemmän omaan suuhun sopivasti, ei tismalleen käsikirjoituksen suomennoksen mukaisesti. Rehellisesti sanottuna en muista enää kovinkaan hyvin, miten tamperelaisessa tuotannossa esimerkiksi Wednesdayn näyttelijä puhui. 😄
Minulla on sellainen tunne, että Tampereen työväen teatterin versiossa lavalla ei ollut ihan niin paljoa porukkaa koko ajan. Epäilen, että syy on yksinkertaisesti se, että lukioluokan tai -kurssin henkilömäärä on helposti suurempi kuin ammattiteatterissa palkkaa saavien ja tiettyyn esitykseen kiinnitettyjen näyttelijöiden ja tanssijoiden määrä. Ja tietysti lukiolaisten esityksessä kaikille pitää saada tarpeeksi tekemistä esitykseen. Tästä seuraa, että Addamseilla oli Lurchin lisäksi kuusi muutakin palvelijahahmoa, kolme viehkeää vampyyriä ja kolme zombia.
Välillä tuntui, että silmä kiinnitti helposti huomiota vähän liikaa näiden palvelijoiden ja haudasta nostettujen esi-isien tekemisiin ja liikkeisiin, kun he puuhasivat asioitaan Addamsien dialogien aikana. Mutta se ei kuitenkaan ollut liian häiritsevää, ja halutessaan katsoja saattoi keskittyä päähahmojen tekemisiin.
Esitys oli Kulttuuritalo Martinuksen lavalla, ja lavastukset olivat ammattimaiset. Addamsin perheen elämästä kertovissa teoksissa visuaalisella ilmeellä on minulle tärkeä rooli, vähän samaan tapaan kuin Tim Burtonin elokuvissa gootahtava silmänkarkki ja yksityiskohtaiset lavasteet ja asut ovat tärkeä osa tunnelman luomisessa. Yleensä en koe kovin tärkeäksi, että lavastukset olisivat realistiset, vaan pidän enemmän teatterista, jossa parilla propilla ja loistavalla näyttelijän työllä saadaan luotua tietty tunnelma ja imaistua katsojat eläytymään näytelmän tarinaan.
En ole kovinkaan usein käynyt katsomassa lukioikäisten tuotantoja, mutta yksi ystäväni kehui, että hän pitää niistä todella paljon, koska nuorilla näyttelijän urasta haaveilevilla ihmisillä tuntuu olevan aina säkenöivä draivi päällä lavalla. Vaskivuoren lukion tuotannossa oli juuri tätä innostusta ja hyvää fiilistä, joka levisi lavalta katsomoonkin.
Oli tosi ihanaa, että Leijona huomasi tämän esityksen, ja kerkesimme nähdä sen. Tulen jatkossakin tsekkaamaan, mitä Vaskivuoren lukio esittää! Tänään ja huomenna on vielä näytöksiä, jos joku intoutuu katsomaan kauhuperhettä. 😊
Monta erilaista Addamsin perhettä
Addamsin perheen hahmothan ovat jokseenkin erilaisia eri adaptaatioissa. Vanhassa mustavalkoisessa televisiosarjassa Moriticia on paljon hyväsydämisempi ja lämpöisempi, kun taasen 90-luvun elokuvissa Morticia on hyvällä tavalla diivamainen. Musikaalin käsikirjoituksessa hahmojen persoonia on liioiteltu vielä vähän lisää draamaa tuomaan, joten Morticia on kunnon bosslady ja matriarkka.
Wednesday taasen on alkuperäisissä Charles Addamsin sarjakuvissa Pugsleyta herkempi, ja esimerkiksi yhdessä sarjiksessa (tai siis yhden ruudun tarinassa) hän on mennyt valittamaan Morticialle, että Pugsley kiusaa häntä. 90-luvun elokuvissa Christina Riccin näyttelemä Wednesday taasen on Pugsleyta assertiivisempi ja päättää, mitä kaksikko tekee.
Thing on myös muuttanut muotoaan ja rooliaan perheessä dramaattisesti. Sarjakuvissa se oli pienen ja aran kotitontun tai muun pikkupeikon näköinen, ja yleensä seurasi salaa sivusta perheen tekemisiä. TV-sarjassa siitä tuli laatikoissa majaileva käsi, jonka kanssa muut perheenjäsenet keskustelevat. Käsi on pysynyt hahmon muotona myös elokuvissa, ja se on osallistunut aktiivisesti perheen toimintaan. Minusta tämä on hyvä, sillä audiovisuaalisessa tarinankerronnassa pelkästään nurkassa kyttäävä tonttu olisi outo lisä. Oli ihana yllätys, että tässä Vaskivuoren lukion esityksessä Thing esiintyi jälleen pienenä peikkona tai oikestaan suloisena mörkönä. Se kulki pari kertaa lavan poikki ja säpsähti muiden hahmojen hyörinää.
Vaikka eri ohjelmien ja esitysten hahmot ovat erilaisia, pidän niistä kaikista. Olen myös aina kuolannut Addamsien taloa. 😄 Mutta siitä ei auta kuin haaveilla, ellei satu voittamaan Eurojackpotissa. Onko sinulla joku suosikki Addamsin perheestä?
Kommentit
Lähetä kommentti