Toksinen rakkauskäsitys: miksi epävarmuus ja jännitys viehättää?

Olen viime aikoina miettinyt erilaisia rakkauden määritelmiä, ja mitä asioita kaipaan. Olen myös pohtinut, millaisia asioita esitetään rakkautena vaikka kirjoissa tai leffoissa, ja miten ne vaikuttavat siihen, mitkä asiat minusta (tai muista ihmisistä) on houkuttelevia tai “romanttisia”. 

Valkoinen ruusu.
Kuva Rattakarn_ Pixabaysta.


Miten määrittelisit rakkauden?

Useimmat varmaan vastaisivat, että rakkaus on onnellisuutta. On lämmin ja luottavainen olo toisen ihmisen suhteen. Tuntee suurta kiintymystä ja jos kyse on romanttisesta rakkaudesta, usein myös intohimoa jotakuta kohtaan. Rakkaus olisi tietysti mielellään vastavuoroista. Kaikki on hyvin.

Vaan elokuvissa ja kirjoissa kaikki harvemmin on hyvin, koska mistä tarina muuten kertoisi. Suurin osa rakkauskertomuksista kertoo rakkauden tai rakkaan (eli jonkun tietyn henkilön) tavoittelusta. Se ei kerro siitä, mitä sitten tapahtuu, kun prinsessa on saanut prinssinsä, vaan rakkaansa kanssa oleminen kuitataan yhdellä lauseella: “...ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”. 

Tarinoissa on draamaa, epävarmuuden hetkiä ja jännitystä. Rakkauden tavoitteleminen altistaa kertomuksen päähenkilön kaikenlaisille epämiellyttäville tunteille. Minä uskon, että nämä tunteet on alettu mieltää rakkaudeksi, vaikkeivät ne sitä oikeasti olisi. Tässä muutama esimerkki: 

Mustasukkaisuutta pidetään usein osoituksena siitä, että toinen todella rakastaa. Oikeasti kyse on siitä, että ihminen joko 

  1. ei luota toisen osapuolen noudattavan heidän välistään sopimusta tai 
  2. on epävarma omasta merkityksestään toiselle.

Epävarmuus ja joskus jopa pelko toisen tunteista on erityisesti nuortenkirjoissa ja YA-leffoissa tärkeä aihe. Päähenkilö tuskastelee, että tykkääköhän se toinen nyt oikeasti vai ei, ja voiko sille näyttää omat tunteensa. Tätä pidetään romanttisena, vaikka kyse on enemmänkin siitä, että päähenkilö 

  1. pelkää kasvojensa menetystä (onhan noloa, jos laittaa itsensä alttiiksi ja toinen vain nauraa rakkaudentunnustukselle) ja
  2. haluaa, että häntä itseään rakastetaan. 

Epävarmuus voi olla jopa kärsimystä eli kolikon kääntöpuoli sanasta passio (intohimo). Siihen voi myös liittyä pakkomielteisyyttä. Intohimon tuskissa pyöriminenhän ja rakkauden kohteen pakonomainen pohtiminenhan on ihan superromanttista, varsinkin jos mittapuuna on 1700- ja 1800-luvun kirjallisuus. 😊 Tästä malliesimerkki on Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka on kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe vuonna 1774. Teos sai tuolla vuosisadalla aikaan kärsivän rakkauden buumin, kun moni nuorukainen halusi ottaa mallia teoksen päähenkilön onnettomassa rakkaudessa hekumonnista. Goethe itsehän oli tainnut tarkoittaa Wertherin kertomuksen ironiseksi tekstiksi, mutta ironia on vaikea laji, joka usein menee osalta yleisöstä yli hilseen.

Rakkaustarinat eivät siis useinkaan kerro onnellisista ja tyytyväisistä ihmisistä. Ne kertovat siitä, miten ihmiset epätoivoissaan, intohimoissaan tai päättäväisinä tavoittelevat rakkautta. Ja se tekee tarinoista mielenkiintoisia ja jännittäviä, eikö?

Rakkaus polyamoriassa

Polyamoria tekee tyhjäksi useat romanttisten kertomusten juonikuviot, kun kumppaneita voi olla useampi kuin yksi. Mustasukkaisuus ja pettäminen eivät ole enää samanlainen ongelma, eikä uuteen mielenkiintoiseen tyyppiin tutustuminen tarkoita, että vanha suhde pitäisi lopettaa, jotta uuden voisi käynnistää. Eroaminen ei siis johdu siitä, että olisi yhteiskunnan sanelema pakko tehdä valinta kahden ihmisen välillä.

Olen jäsenenä parissa polyamoriaa käsittelevässä facebook-ryhmässä, ja niissä puhutaan välillä rakkaudesta ja mitä se on. Tällöin eniten äänessä ovat yleensä sellaiset ihmiset, joiden mielestä rakkaus on syvää onnen ja rauhan tunnetta. Olen heidän kanssaan samaa mieltä: näinhän sen kuuluisi olla. Tuollaisia tunteita haluaisin tuntea läheisteni kanssa.

En vain mahda itselleni mitään, kun koen vetoa myös niitä toksisempia rakkauden puolia kohtaan, kuten jännitystä, intensiivisyyttä ja epävarmuutta. Olen varmaan ehdollistunut romanttisille kertomuksille todella pahasti, kun kaipaan niiden draamankaaria myös ihan oikeaan elämään.

Toksista rakkautta goottikulttuurissa

Samaan aikaan kun kannatan tasapainoista ja tervettä rakkautta, tykkään myös tosi paljon goottijutuista ja muusta synkistelystä. Goottibändien lyriikat ja goottilaiset kertomukset ovat kuitenkin yleensä pullollaan toksista ja kieroutunutta rakkautta. Kunnon klassikkoesimerkki olisi vaikka Nine Inch Nailsin The Perfect Drug.

Synkistelyn ja goottikulttuurin ihannoimat asiat ovat lähtökohtaisesti vähän haastavia, koska ne ovat juurikin ihmisluonnon synkkää puolta. Osa ihmisistä vain kokee, että makaaberit asiat ovat karmivuudessaan kiinnostavia. Kaiketi siinä olennaista on tuntea omat rajansa ja pitää huolta niin itsensä kuin lähimmäistensä hyvinvoinnista?

Huomaan estetisoivani pakkomielteisen rakkauden myyttiä, vaikka samaan aikaan tiedostan sen olevan epätervettä ja haitallista ihmisille. Tietyllä tavalla siis saan mitä haluan (epämukavia tunteita ja passiota kärsimyksen muodossa), kun tuskastelen tämän ristiriidan kanssa. 😄

Mikä avuksi?

Jonkinlainen ratkaisu voi olla se, että yrittää tyytyä jännittäviin rakkauskertomuksiin juurikin kertomuksina, fiktiona. Ei yritäkään toteuttaa niitä omassa elämässään. Elokuviin ja kirjoihin voi immersoitua vailla huolia, mutta aina sekään ei riitä.

Tämä alkaa varmaan kohta kuulostaa joltain porttiteorialta, mutta jos pelkkä romaanin päähenkilön tuskaan eläytyminen ei riitä, roolia voi yrittää toteuttaa itse rajatussa ajassa. Olen teininä larpannut aika paljon, ja aikuisenakin käyn peleissä kerran pari vuodessa (korona-aika tietty poikkeus).

Peleissä voi hetken aikaa elää ja eläytyä jonkun muun henkilön ongelmiin. Olla myös turvallisesti toksinen ja pakkomielteinen, jos se tuntuu hyvältä idealta. Viimeisin larppihahmoni on itse asiassa goottilainen antisankari, keskinkertainen taiteilija, joka on huonon menestyksensä takia katkeroitunut elämäänsä ja muihin ihmisiin. En väitä, että tyyppi olisi alteregoni, mutta onhan hän mahtava tilaisuus päästää omia synkkiä puoliaan valloilleen hetkeksi! 

Onko sinulla jotain vinkkejä, miten yrittää tasapainoilla ristiriitaisten romanttisten halujen kanssa? 😊

Kommentit

  1. "Perfect Drug" <3 Mut joo, hyvä artikkeli! Goottisuus on itsellenikin asia joka on aina kiehtonut, ja tunnustan itsekin kaipaavani sitä jännitystä ja salamyhkäisyyttä, sitä jotain vähän kiellettyä ja tuhmaa. Goottilookki on jo semmoinen tuhma ja leikittelevä, viettelevä ja vaarallinen.

    Minusta vain tuntuu että olemme oppineet nykypäivänä käsittelemään tunteitamme paremmin kuin Goethe tai Bronte, Shelley taikka Wilde. Siksi emme välttämättä käy läpi enää niitä tunteita tai ajatusmalleja kuten ne silloin kävivät. Ja tiedä sitten kävivätkö he edes niitä vai olivatko ne kirjailijoiden kuvaelmia ja fantasioita.

    Mutta, sais edes hetken elää sitä gothicia, lyhyen flingin verran, sen illan tai viikonlopun. Eläis onnellisena valhetta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, suuren (traagisen) ja jännittävän kertomuksen kokeminen on tosi kutkuttavaa. 😅Ja varmaan meidän ja Shelleyn aikalaisten välisiin eroihin vaikuttaa myös se, että ihmisoikeudet ihan kaikilla ihmisillä (ei vain esim. yläluokalla) on pop. 🤔 Heidän maailmansa oli hyvin erilainen.

      Poista
  2. Tämä postaus oli taasen hurjan kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Itse en henkilökohtaisesti kaipaa draamaa suhteeseen vaikkakin voimakas mieleni monesti sitä saattaa aiheuttaa parisuhteeseen. Enemmänkin haasteenani on yltiöromanttinen haave missä mies kohtelee naista kuin prinsessaa, huomioi, osoittaa kiinnostumistaan päivittäin koskettamalla intohimoisesti, tekemällä toisen olon päivittäin todella rakastetuksi ja halutuksi. Sitten iskee se todellisuus suomalaisesta miehestä joka ei liikoja romanttisuuksia viljele, on turvallinen ja rakastava, mutta eleet ja tunteiden näyttäminen tapahtuu vain hänen oman päänsä sisällä. Siinä on itselle aina työstettävää että oppii näkemään ne toisen tunteet sen arjen keskellä kun se parisuhde ei ole saippuasarjojen intohimon tykitystä.
    Onneksi tämänkin piirteen itsessä tiedostaa ja opettelee päivittäin näkemään ja kuulostelemaan niitä toisen tapoja näyttää se oma välittämisensä, eikä onneksi silleen ota itseensä. Ehkä sitä alitajuisesti kaipaa vastakohtaa sille menneelle mikä oli täynnä valheita ja maahan polkemista niin henkisesti kuin fyysisesti...

    VastaaPoista
  3. Ajatuksia herättävä postaus! Nykyisin osaan todella arvostaa omaa turvallista ja draamatonta suhdettani, mutta ilman tiettyjä karuja kokemuksia joita aikanaan jännittävää ja jalat alta vievää suhdetta hakiessani olen saanut, en ehkä osaisi, ainakaan yhtä paljon. Siellä oli esimerkiksi suoraa itsensä psykopaatiksi kertovaa tyyppiä ynnä muuta epäterveellistä. Onneksi nykyisin on toisin ja ihana ihmissuhde perustuu tasa-arvoon ja luottamukseen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti