Miksi määrittelen itseni gootiksi

Olen teininä tutustunut goottialakulttuuriin ja leimautunut siihen vahvasti. Tavallaan sain nimen sille kaikelle, mitä olen ollut lapsena, kun olen pukeutunut mustaan, rakastanut Halloweenia ja haaveillut urasta vampyyrinä tai noitana. Minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Samanlaisen kokemuksen olin saanut kerran aikaisemminkin, ja se oli ala-asteella, kun aloitimme historian opiskelun ja kuulin ensimmäistä kertaa antiikin Kreikan jumalista. Olin aivan haltioissani vanhoista myyteistä ja jumaltarustosta. Jokin niissä resonoi paljon enemmän kuin kristillisessä mytologiassa. Kai sitä voi kutsua rakkaudeksi ensi silmäyksellä tai jotain vastaavaa.

Palataan kuitenkin takaisin goottikulttuuriin. Teini-ikäisenä sitä etsii identiteettiään ja ottaa mallia ympäristöstään. Minä ainakin halusin tulla tunnistetuksi ja nähdyksi sellaisena, mitä koin olevani. Halusin kuulua laumaan ja yritin ilmaista ulkoisesti sitä, mitä sisälläni oli.

Koin alemmutta ja huonoutta, koska minulla ei ollut mustia hiuksia (tästä hiusten aiheuttamasta epävarmuudesta olen kirjoittanut aiemminkin). Soimasin itseäni, koska en ollut tarpeeksi laiha, sillä stereotyyppinen gootti oli vampyyrimäisen nälkiintyneen näköinen. 🙄 Lisäksi minulla oli epävarmuuksia liittyen musiikkiin. Ensiksikin minusta tuntuu, että minulla ei ole kovinkaan hyvä rytmitaju, ja toisekseen teininä olin huolissani, että onko musamakuni tarpeeksi gootti (oikeastaan kuuntelin aika paljon metallia, jos tarkkoja ollaan). 


Nainen kurkistaa kirjan takaa. Kirjan kannessa Addams Family -sarjakuva.

Pari sanaa musiikista

Musiikkityylien ympärille rakentuu usein alakulttuureja, ja minä olen aina tuntenut pientä huonommuutta siitä, että musiikki ei ole minulle ihan hirvittävän tärkeää. Pidän musiikista, nimen omaan tietynlaisista musiikkityyleistä ja biiseistä, mutta en fanita bändejä tai laulajia. Samaan tapaan en fanita kirjailijoita, elokuvantekijöitä tai muutakaan. Saatan nauttia jostain teoksesta tai tietyn henkilön tuotannosta paljon, mutta en obsessoidu tekijästä.

En myöskään pidä kaikkien goottibändien musiikista. Joku varmaan ristiinnaulitsee minut tämän julkisesti kirjoittamisesta, mutta: en oikeastaan pidä The Curen musiikista. Sen soundissa on jotain, mikä minusta tuntuu turhan pirteältä. 😅 Samoin Alice Cooperin tuotannosta osa on liian pirtsakkaa makuuni.

Sitten taasen suurin osa Nine Inch Nailsin tuotannosta iskee minuun tosi lujaa, ja Nightwishillä, Apocalypticalla ja monella muulla on runsaasti tuotantoa, jota kuuntelen tai olen teininä kuunnellut innoissani. Näiden lisäksi kuuntelen paljon erilaisia synkeitä musiikkityylejä, kuten erilaisia metallin alalajeja ja sitten muuta alternativemusaa. Niitä kaikkia voisi luonnehtia sanoilla synkkä, kieroutunut, tai pahaenteinen. 

Tässä jokunen biisi artisteilta, joista pidän ja jotka ovat juuri ihanalla tavalla hämäriä:

Bloodbaths for Birds, Squalloscope

Pidän oikeastaan koko siitä albumista, jolla tuo biisi on. Sen nimi on Soft invasions, ja musiikkia voisi kuvailla paikoitellen paranoidiksi ja surumieliseksi. 

Devil’s Night, Johnny Hollow

Ihanaa synkistelyä! Tämän kanadalaisen bändin koko tuotanto kolahtaa minuun hyvin, ja heillä on mukavan pahaenteistä ja kieroa musaa.

The Ones, Aesthetic Perfection

Tätä biisiä voisi luonnehtia sanoilla makaaberi tuutulaulu. Aesthetic Perfection on metallia, konemusaa ja herkullista estetiikkaa yhdistävä bändi.

Drop Dead Cynical, Amaranthe

Tämä biisi löytyy Amaranthen albumilta Massive Addictive, jota olen luukuttanut repeatilla salikäynneilläni. Ihan parasta motivaatiomusiikkia juoksuun tai punttien nosteluun!

End of Me, Café de Abejas

Dekadenssi on sana, joka parhaiten kuvaa Café de Abejasin tuotantoa. Tämä suomalainen bändi tekee monipuolista musiikkia, mutta aina absinttipullo povitaskussa ja ketunhäntä kainalossa. 

Mikään noista bändeistä ei ole erityisen gootti, mutta ne kaikki ilmentävät mielestäni samaa synkkyyden estetiikkaa, jota huokuu goottikulttuurista. Ehkäpä olen oikeastaan vain jonkinlainen synkiö, joka nauttii monenlaisista asioista, jotka ovat useimmiten makaabereja, dramaattisia, pahaenteisiä, dekadentteja ja/tai ahdistavia. 

Miksi silti takerrun sanaan gootti

Musamakuni on paljon laajempi kuin vain yhden pienen alakulttuurin musiikki. Ja myönnettävähän se on, että en näytä stereotyyppisen gootilta, vai mitä?

Se juuri onkin yksi tärkeistä syistä, miksi haluan kutsua itseäni gootiksi. Mielestäni olisi tosi tervettä, jos goottiutta ei määriteltäisi yhä tiukemmin ja tiukemmin. Ei pidä täyttää 10 erilaista merkkiä 24/7, jotta saa olla gootti. 

Kaikista tärkein syy on se, että minä koen itseni gootiksi. Johdonmukaisesti siis käytän kyseistä termiä itsestäni. Ulkoisesti olen vaaleahiuksinen ja helposti kemikaaleille allergisoituva otus, jonka kroppa hylkii myös lävistyksiä (mm. 3 kulmakorua kasvanut ulos). Sisäisesti olen Morticia Addams.

Tämän vuodatuksen pointti lienee se, että ulkonäön perusteella ei voi olettaa ja lokeroida ihmisiä joksikin tai ei-joksikin. Millaisia ajatuksia teksti herätti? Olisi tosi ihanaa kuulla kommenteissa! 😊

Kommentit

  1. Mielenkiintoista pohdintaa omasta tyyli-identiteetistä! Muistan elävästi nuo teiniajan kipuilut siitä, kuunteleeko oikeaa musiikkia ja onko muutenkin kyllin gootti. Tuttavani kyseenalaistivat kiinnostustani bändiä x kohtaan siksi, etten muistanut jäsenten nimiä ja syntymäpäiviä ulkoa, vaikka semmoinen fanittaminen ei vain ollut osa minua.

    Nykyään oma tyyli on loiventunut reilusti esimerkiksi kymmenen vuoden takaisesta. Suurimman osan ajasta viittaan kintaalla stereotypioille – minulla on oikeus olla oma uniikki itseni, ei minkään tietyn tyylin täydellinen ilmentymä. Välillä on kuitenkin haikea olo, kun tulee kanssasynkiöitä kadulla vastaan ja huomaan miettiväni, tunnistavatko he että minäkin olen skenessä mukana. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tommoinen kuulustelu ja tietynlaisen fanittamisen vaatiminen on ärsyttävää ja kohtuutonta. 😕 Tunnistan myös tosi hyvin ton pohdinnan, että tunnistaako muut saman skenen tyypiksi. 😄

      Poista
  2. Muakavaa pohdiskelua. Mulle goottius on jo kauan ollut irallinen siitä että kaikkien tiettyjen rajaavien kategorioiden tulisi täyttyä kuten ulkonäkö, musiikkimaku tai vaikka kirjamaku. Olisi tyhmää ja homogeenista, että kaikkien täytyisi täyttyä kuuluakseen muiden samanmielisten ryhmään. Tavallaan hauskaa sinänsä kun itse kuitenkin kaihdan käyttää itsestäni sanaa gootti nykyään. Preferoin synkiötä tai mörköä, koska ne tuntuvat jotenkin enemmän omalta, laajemmilta, eikä niihin ole muodostunut samanlaisia stereotypioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Synkiö ja mörkö on ihania termejä! 😍 Ja synkiötä olen käyttänyt itsekin välillä, ja siihen samaistun kanssa. Turhan voimakkaat stereotypiat voi olla tosi raskaita ja kaventaa elämää.

      Poista

Lähetä kommentti