Synkkiä sivuja: Pohjolan jumalattaret

Sain yhdeltä ihanalta ja tärkeältä ystävältäni syntymäpäivälahjaksi teoksen Pohjolan jumalattaret. Sain sen häneltä vasta viime viikolla, vaikka synttäreistä on jo jonkin verran aikaa. Kuten arvata saattaa, syynä on ollut korona: ensin toisella oli vähän flunssaa, sitten taas toisella ja lopulta minulla oli korona. Pääsimme kuitenkin viimein tapaamaan (ja kävimme katsomassa sen Sinebrychoffin näyttelyn, josta kirjoitin viime viikolla).

Keskitytään kuitenkin nyt itse teokseen eikä sairaskertomuksiimme. 😊 Pohjolan jumalattaret (2021) on Karolina Kouvolan teos, jossa kerrotaan muinaissuomalaisista ja kalevalaisista naishahmoista, olivat he sitten jumalattaria, henkiä, demoneita tai vaikka eepoksen henkilöhahmoja. Lienee helpointa, että kutsun heitä kaikkia jumalattariksi, niin on tehty myös kirjan takakansitekstissä.

Kyseessä ei siis ole romaani tai novellikokoelma, vaan pohjimmiltaan teos on tietokirja. Kirjassa esitellään kolmekymmentä jumalatarta ja osa teksteistä on tietokirjamaisempia ja osassa on enemmän pienen tarinan muotoa. Pidän Kouvolan käyttämän kielen tunnelmallisuudesta ja tavasta kuvata pieniä hetkiä.

Monimuotoisia naisia ja muita jumaluuksia

Kaikista teoksessa esiteltävistä jumaluuksista on Apila Pepitan tekemät kuvat. Kuvitus on sarjakuvamaista ja arvostan todella paljon sitä, että jumalattaret on kuvattu monimuotoisina naisina. Hoikkien standardoitujen mallinkehojen sijaan hahmoilla on osalla massua ja häpykarvoitusta, osalla ryppyjä ja toisilla lihaksia. Lisäksi heidän kehonsa ovat eri-ikäisten naisten kehoja.

Teoksen jumalatargalleriaan on otettu myös ambivalentteja jumalolentoja, kuten Lempo. Lemmon sukupuolesta ei ole varmuutta, ja hänet on kansanperinteessä kuvailtu niin siivistä, ihmiskehosta ja kannosta muodostuneena otuksena kuin hevosen hahmossa.

Teoksessa esitellyistä myyteistä käy melko nopeasti ilmi, että suullisessa muodossa ollut perinne on ollut muuttuvaista ja eri kylillä ja eri aikoina on annettu erilaisia ominaisuuksia jumalattarille. (kuten kaikille legendoille ja jumaluuksille). Tästä hyvä esimerkki on Vellamo, veden valtiatar. Häneen on liitetty välillä myös Näkin ominaisuuksia. 

Nopea lukuelämys sopii nuoremmille ja vanhemmille

Kuvitustyylin perusteella kirja varmaankin viehättää jo esiteini-ikäisiä, vaikkakin heiltä saattaa mennä osittain ohi esimerkiksi humoristinen vertaus Kyllikistä ja tinderiä selaavista naisista. Tinderin konsepti on varmasti kuitenkin tuttu, vaikkei olisi omakohtaisia koekmuksia, joten teksti on mielekästä monenlaisille kohderyhmille. 

Kirjassa käytetty kieli sopii niin nuorille kuin aikuisille (jos siis jotakuta huolestutti, että miten eroottisen himon jumalolento Lempo on teoksessa selitetty). Kieli on asiallista ja soljuvaa. Vaikka teos on tietokirja, se on viihteellinen teos eikä mikään pilkuntarkoilla lähdeviitteillä kyllästetty tutkimus. Parissa katkelmassa tulee tunne, että kirjoittaja on unohtanut, ettei monikaan lukijoista tiedä myyttejä yhtä hyvin kuin hän. Kerronnassa viitataan tarinoihin, joita lukija ei välttämättä tunne. Tästä huolimatta teksti ei tunnu liian kryptiseltä vaan on hyvä kokonaisuus. Lukija voi aina kuvitella itse, millaisia hämäriksi jääneet tarinat voisivat olla.

Teos ei ole kovin pitkä, vaan sen lukee parissa illassa. Suurin syy kompaktiin kokoon on luultavasti se, että muinaissuomalainen ja kalevalainen perinne on ollut pääasiassa suullista perinnettä, eikä tietoa ole enää paljoa jäljellä. Vasta kansallisromantiikan aikaan ihmiset (käytännössä muutamat miehet, joilla oli varaa matkustella ympäri maata) alkoivat kerätä kansanperinnettä kirjalliseen muotoon. 

Näistä runojen jahtaajista kuuluisin on tietysti Elias Lönnrot, joka saagoja kerätessään keskittyi miespuolisten hahmojen edesottamuksiin ja koosti niistä juonellisen eepoksen. Tämä ohjasi yleistä kiinnostusta tiettyihin hahmoihin ja tarinoihin. Ei siis ihme, että esimerkiksi Juonittaresta, peurojen saaliinhaltijasta, ei ole paljoakaan mainintoja olemassa.

Mielenkiintoisia ja inspiroivia persoonia

Kouvola mainitsee teoksensa omistuskirjoituksessa kaikki oman elämänsä myyttiset naiset ja myös takakansiteksti ohjaa lukijaa pohtimaan, mitkä jumalattarista tuntuvat läheisiltä tai kehen kenties itse samaistuu.

Näen positiivisia mahdollisuuksia siinä, että kanavoi omaan elämäänsä muinaisten jumalatarten energiaa ja fiilistä. Joku fanittaa yhä Sinkkuelämää-sarjan Samanthaa ja ilmentää omassa elämässään hahmon filosofiaa ja asennetta, toinen ottaa toteemieläimekseen varaanin, koska pitää kyseisen eläimen lajityypillistä käyttäytymistä ja geneettisiä ominaisuuksia mahtavina. Miksei siis voisi hakea inspiraatiota arkeensa Vellamolta, joka on kujeileva merenolento?

Tuli myös mieleeni, että näistä jumalattarista saisi myös hyvää meemikuvastoa (kuka kuvittelet olevasi, ja miten muut sinut näkevät). Itse ehkä ajattelen olevani tyylikäs ja pelottava suurpetojen suojelijatar, mutta muut näkevät minut pieniä karvaturreja hyysäävänä soopelien saaliinhaltijana. 😄

Noin puolet kirjassa esitellyistä jumalattarista oli minulle ennestään tuntemattomia, tai olin kuullut lähinnä nimen. Olikin siis todella mukavaa saada heistä lisää tietoa. Olen aikanaan koulussa oppinut historian tunneilla antiikin kreikan mytologiasta, en muinaissuomalaisista uskomuksista, mikä voi välillä tuntua vähän nurinkuriselta. Tiedän enemmän Zeuksen ja Afroditen tekemisistä kuin Osmottaresta (oluen seppä eli jumalatar) tai Päivättärestä ja Kuuttaresta (auringon ja kuun jumalattaret). 

Kouvolan teoksen lopussa on lista aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta, joten ehkäpä tutustun vähän lisää Kuuttareen, Ajattaraan ja muihin myyttisiin naisiin! Onko sinulla joku suosikki muinaissuomalaisessa perinteessä?