Jos siitä on vaikea puhua, siitä on velvollisuus puhua

Otsikon lause on ohjenuora, jota olen noudattanut jo jokusen vuoden. Se on parantanut elämänlaatuani ja ihmissuhteideni avoimuutta ja syvyyttä. Olen tuputtanut sitä neuvoksi ystäville ja seuraavaksi on vuorossa myös sukulaiset: pikkuveljeni menee tällä viikolla naimisiin, joten varmasti pullautan tuon lauseen suustani jossain kohtaa hääjuhlia. 😊

Olen sivunnut tätä teesiäni aiemmissakin postauksissa, mutta ajattelin pyhittää sille nyt kokonaisen tekstin. Vaikeita asioita on monenlaisia, ja niistä puhuminen on haastavaa eri syistä. 

Hylätyksi tulemisen pelko hiljentää

Hylätyksi tai torjutuksi tulemisen pelko estää yleensä näyttämästä omia haavoittuvuuksiaan tai “huonoja” puoliaan. Jos ei uskalla olla oma itsensä toiselle, voi alkaa myös kuvitella, että toinen ei rakastaisi, jos tietäisi totuuden. Tämä on todella inhottava polku kulkea, sillä se rapauttaa itsetuntoa ja itseluottamusta.

Minulla on ollut kumppani, jolla oli peliriippuvuus. Hän peitteli asiaa, koska pelkäsi, että pitäisin sitä epämiellyttävänä heikkoutena, ja lopulta jättäisin hänet. Minä taasen olen piilotellut omaa herkkyyttäni, koska pelkäsin erään toisen kumppanin kohdalla, että herkkyys olisi hänen mielestään säälittävää tai heikkoutta. Joskus nimittäin itse tuomitsen herkkyyteni pateettiseksi tai säälittäväksi, joten miksei hänkin olisi ollut yhtä ankara ajatuksissaan?

Suuttumuksen kohteeksi joutuminen kammottaa

Joskus asiasta on vaikea puhua, koska pelkää toisen vihastuvan. Raivo voi joskus johtaa hylkäämiseen, joten siinä mielessä tämä on jatkoa tuolle edelliselle syylle. Suuttumisen pelko ei kuitenkaan aina tarkoita myös hylkäämisen pelkoa, kuten seuraavasta esimerkistä käy ilmi.

Olen kerran lainannut kumppanini autoa ja onnistuin kolhimaan sitä. Pelkäsin hänen suuttuvan, vaikka olin tietysti aikeissa korvata asian ja maksaa korjauskulut. Olin itse suutuksissa itselleni huolimattomuudestani, ja pelkäsin kumppanini olevan yhtä ärtynyt. En kuitenkaan pelännyt hänen myös jättävän minua, koska olin kohdellut kaltoin hänen omaisuuttaan. Pahinta, mitä olisi voinut tapahtua, olisi ollut se, että hän läksyttäisi minua mokastani eikä enää koskaan haluaisi luovuttaa kulkupeliään käyttööni. Pakkohan minun oli kertoa kolhusta, mutta siitä puhuminen tuntui vaikealta. 

Nolostuminen pelottaa

Syy vaieta voi olla myös nolous. Joko se, että itsessä nolottaa jokin asia, tai sitten nolottaa toisen puolesta. Toinen saattaa nolostua asiasta tai sitten ei, mutta sehän ei selviä kuin aiheesta puhumalla.

Minä välttelen usein lapsuudestani puhumista, koska olin lapsena lihava ja koen sen häpeälliseksi ja punkeron kehoni noloksi. En halua kumppanieni näkevän lapsuuskuviani, koska ajattelen, että olen niissä ruma. Samalla minua nolottaa myös se, että koen lapsuuteni ylipainon nolostuttavaksi, koska sen ei kuuluisi olla hävettävä asia. Verrattuna 90-lukuun nyt eletään paljon kehopositiivisempaa aikaa, joten minua hävettää, että edelleen ongelmoin mennyttä ja joskus nykyistäkin painoani.

Erään kumppanin kohdalla minun oli vaikea ottaa puheeksi sitä, että hänelle muodostui helposti märät hikiläiskät paitojen kainaloihin. Kulttuurissamme pidetään ihmiskehon eritteitä (myös hikeä, ellei se satu kimmeltelemään lihaksissa rankan treenin jälkeen) nolottavina asioina. Minä kuvittelin, että häntä voisi nolottaa, jos minä kerron hänelle, että olen kiinnittänyt huomiota hänen hikisiin kainalohinsa. 

Vaikeneminen paisuttaa merkitystä

Asioista puhumattomuus lisää väärinymmärryksiä ja draamaa. Se voi myös aiheuttaa mielipahaa sitten, kun viimeinkin saa puserrettua sanat ilmoille. Ensi reaktio voi olla huudahdus “miksi et puhunut tästä aiemmin?!” sillä vaikeneminen usein tekee asioista isompia kuin mitä ne muuten olisivat. Niille annetaan enemmän valtaa, jos niistä ei uskalleta puhua. Tämä näkyy niin kulttuurimme tabuissa kuin vaikka Voldemortin nimen sanomisen välttelyssä Harry Potter -teoksissa.

Jos siitä on vaikea puhua, siitä on velvollisuus puhua.