Vapaaehtoinen lapsettomuus ja siihen liittyvät reaktiot

Olen täysin omasta tahdostani lapseton, ja tyttönä sekä varsinkin nuorena naispuolisena aikuisena kohtasin siihen liittyen vastustamista ja vähättelyä. “Noh noh, eihän sitä koskaan tiedä!” ja “Odota vaan kun se sisäinen kello alkaa tikittää!” olivat lauseita, jotka saivat minussa yökkimisreaktion aikaan.

(Yli)reaktioita toisten (yli)reagointiin

Minusta kehittyi siis todella ehdoton, enkä sietänyt yhtään vauva- tai perhepuheita, edes kun istuttiin kaveriporukalla iltaa. Olen nyt tajunnut, että asetuin taisteluasemiin, koska koin itseni koko ajan noissa keskusteluissa ja yhteiskunnassa uhatuksi. Koska minun mielipidettäni ei suvaittu, en aikonut suvaita muiden mielipiteitä. 

Tajusin tämän, kun eräs läheinen ystäväni synnytti viime viikonloppuna esikoisensa. Tajusin, että voin olla iloinen hänen puolestaan ilman, että se mitenkään murentaa minun lapsettomuuteen vannoutuneen ihmisen identiteettiäni. Koska hän on ystäväni, olen kiinnostunut siitä, miten hän voi, ja olen myös kiinnostunut kuulemaan hänelle tärkeistä asioista, vaikka ne eivät olisi minulle henkilökohtaisesti tärkeitä. 

Alan pikkuhiljaa kait luottaa siihen, että vauvoista puhuminen ei ole yhteiskunnan kiero yritys aivopestä minua lisääntymään. 😊

Ruukussa kasvavia mehikasveja ja kaktuksia.
Kuva: Pexels, Pixabay


Lääkäreiden suusta karmeimmat sammakot

En todellakaan ole kokenut oloani asian suhteen näin rauhalliseksi aina. Nuorempana minut sai melkein huutamaan kiukusta, kun lääketieteen ammattilaiset väittivät vastaan sille, etten halua lapsia. 

25-vuotiaana menin rintojen pienennysleikkaukseen, ja ennen operaatiota oli konsultaatiokäynti, jossa lääkäri (tai itse asiassa kait kirurgi) kävi minulle läpi kaikki leikkauksesta mahdollisesti seuraavat asiat. Yksi niistä oli se, että en välttämättä pystyisi imettämään. Totesin, että se on ihan ok, koska en ole aikeissa hankkia lapsia. Mihin miespuolinen lekuri naurahti toppuuttelevasti ja höpisi jotain sellaista, kuin että olen niin nuori, ja että eihän sitä koskaan tiedä.

Mistä minulle tuli tunne, että en saisi olla sellainen kuin olen. Että minun tahtoani itsenäisenä ja täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä ei kunnioiteta. Että lääkärin mielestä olen tekemässä “väärän valinnan” kehoni ja elämäni suhteen, ja hänen on puututtava asiaan vähintään sanallisesti.

Kirurgin sanojen kaltaisia reaktioita sain jo viisi vuotta aikaisemmin esimerkiksi gynekologeilta, kun sanoin, että odotan pääseväni sterilisaatioon. Minulle jäi siis hyvin voimakas puolustautumisasenne päälle, koska ihmiset, joiden oli tarkoitus auttaa minua ja edistää terveyttäni, vähättelivät tuntemusta, joka oli ollut minussa jo pikkulapsesta asti. En nimittäin ollut koskaan innostunut kotileikeistä, enkä kokenut halua pidellä sukujuhlissa muiden vauvoja tai haaveillut omista lapsista.

Lisää tekoälyä someen, kiitos!

Ihan viime kuukausina olen kironnut sosiaalisen median algoritmeja, jotka kuvittelevat, että koska olen kolmekymppinen nainen, haluan lapsia ja tykkään vauvavideoista. 🙄 Raportoin jatkuvasti sovelluksille, että en ole tietynlaisesta sisällöstä kiinnostunut, mutta tuntuu siltä, että oppi ei tunnu menevän perille, ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

Ärsyttävältä on myös tuntunut se, kun esimerkiksi youtubessa ilmoille kajahtaa vaippamainos kesken doom metal -albumin kuuntelun. Toivoisin, että mainostus netissä kehittyisi vähän paremmaksi, sillä omasta tahdostaan lapsetonta nuo ehkä ärsyttävät, mutta sellaiselle henkilölle, joka ei ole omasta valinnastaan lapseton, tuollaiset huonosti kohdennetut mainokset voivat tuntua satuttavilta.

Kuplautuminen on yleisesti ottaen huono asia, mutta kyllä siinä feedin yksilöitymisessä olisi joitain hyviäkin puolia.

Rauhallinen ihmettely tuottaa hedelmää

Kaiketi tämän tekstin pointti oli, että jos vain pystyy, rauhallisesti omien rajojen ja mielipiteiden ilmaiseminen on yleensä tuloksellisempaa kuin aggressiivinen sanasota. Ne reaktiot ja tunteet, joita kokee toistuvasti, muuttuvat yhä helpommiksi. Eli jos jatkuvasti reagoin aggressiivisesti johonkin, kroppani reagoi siihen taistelumoodilla vastaisuudessakin. Ja jatkuva vihaisena oleminen on aika kuormittavaa.

En halua olla jatkuvasti puolusvalmiudessa, ja jos joku enää alkaa jankuttaa minulle, että en saisi mennä sterilisaatioon, kysyn “miksi minun lisääntymiseni on sinulle noin tärkeää?” Ja jos toinen yrittää viedä keskustelun jotenkin yleiselle tasolle “että onhan nyt lasten saanti tärkeää.”, palautan sen takaisin siihen, että miksi hän puuttuu juuri minun lisääntymiseeni. Yleensä lopputulos on toisen hämmentyminen ja/tai aiheenvaihto, koska hän tajuaa, ettei hänellä oikeasti ole mitään oikeutta puuttua sisäelimiini ja niiden tekemisiin.

Mitkä ovat sinun vinkkisi tunkeileviin kysymyksiin ja lisääntymispainostukseen vastaamiseen? Olisi tosi hienoa, jos jaat ne kommentissa! 🧡

Kommentit

  1. Tämä vastaus ei valitettavasti aivan osu tuohon hienosti puolustamaasi rakentavaan, sallivaan ja molemminpuolista kunnioitusta painottavaan lähestymistapaan, mutta eipä siihen aina pysty vastapuolikaan :D. Kaikkein rasittavimpiin kyselyihin totean yleensä seuraavaa: "Minulla ei ole lasta, koska hänen eliniänodotteensa olisi yhtä lyhyt kuin minun pinnani."
    Mutta vakavasti puhuen, olipa samastuttava kirjoitus! En ole koskaan osannut edes kuvitella perustavani perhettä, ja kaikki lapsiin liittyvä tuntuu todella vieraalta. Se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi iloita lähimmäisteni toivotusta perheenlisäyksestä. Perheenlisäyksen jälkeenkin olen kuitenkin ensisijaisesti kiinnostunut ystäväni asioista, hänen persoonastaan ja elämästään. Lapsi toki kuuluu siihen olennaisena osana, muttei ehkä jokaiseen keskusteluun...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on todella hyvä vastaus! 😂 Ja aina ei pysty olemaan asiallinen tai rauhallinen, vaan suusta lipsahtaa erinäisiä makaabereja asioita. 😆

      Poista

Lähetä kommentti