Negatiivisilta tunteilta suojautuminen ei ole vaivan arvoista

Onnistuin vilustumaan kunnolla viikonloppuna, joten maanantaille tarkoitettu päivitys jäi tekemättä. Olen edelleen sairaana, mutta pää toimii sen verran, että haluan kirjoittaa tunteiden käsittelystä. 

Kuva Pixabaysta.

Olen kuvitellut, että olen tosi hyvä käsittelemään tunteita, erityisesti negatiivisia sellaisia. Erinäisiltä voimakkailta tunteilta ei oikein voi välttyä monisuhteisessa elämäntavassa, joten kyky käsitellä tunteita tekee elämästä paljon helpompaa. Pari viikkoa sitten tajusin, että omat tunteidenkäsittelytaitoni eivät olekaan niin loisteliaat, kuin mitä olen halunnut uskoa. 

Kyllä, olen hyvä tunnistamaan ja ymmärtämään tunteitani. Olen myös hyvä siinä, etten ulkoista niitä muiden ihmisten syyksi. En kuitenkaan ole erityisen hyvä siinä, että osaisin suhteuttaa negatiiviset tunteet tilanteeseen, vaan reagoin niihin voimakkaasti.

Mitä sitten tapahtuu?

Olen tajunnut, että minun on todella vaikea sietää negatiivisia tunteita, jotka jollain tapaa tarkoittavat haavoittuvuutta. Toleranssini tuntea itseni loukatuksi, hylätyksi tai haavoitetuksi on todella matalalla, ja heti jos koen sellaisen tunteen, minulla pyörähtää voimakkaat defenssit käyntiin.

Defenssini ei välttämättä näy heti päällepäin, koska ensimmäinen asia, mitä teen, on yrittää muuttaa omaa ajatteluani ja alkaa näin varautua siihen, että negatiivisen tunteen aiheuttanut tilanne toistuu. Tarkoitus on estää minua olemasta samalla tavalla haavoittuva enää jatkossa. Nyt on varmaan hyvä aika konkreettiselle esimerkille. 😊

Ylisuojeleva reaktio epävarmuuden hetkellä

Jokunen viikko sitten olin järjestänyt Leijonan kanssa illanvieton kavereille. Istuimme ruokapöydässä juttelemassa, ja Leijona alkoi kertoa jotakin tarinaa lähimenneisyydestä. Tarinaa aloittaessaan hän kertoi, että “yksi heilani ja minä olimme…”, mikä särähti minun korvaani, koska hän ei ollut aiemmin maininnut minulle, että kyseinen suhde oli syventynyt jo sen verran, että hän pitää tätä toista henkilöä heilanaan. 

Olin lievästi loukkaantunut, että asia tulee minulle ilmi samaan aikaan muiden kavereiden kanssa. Minulla ja Leijonalla ei ole tilivelvollisuutta keskenämme, joten tiedostin samaan aikaan, ettei minulla ole ns. mitään oikeutta mököttää asiasta hänelle. Leijona ei ole tehnyt mitään välillämme olevan yhteisymmärryksen vastaista.

Reaktioni oli negatiivinen, koska tieto yllätti minut, ja aiheutti minulle epävarmuuden, etten tiedä Leijonan mielenliikkeistä tai muihin ihmisiin  liittyvistä tunteista. Ja seuraavaksi tähän tunteeseen minä reagoin ylisuojelevasti. Jotta en kokisi uudestaan yllättymistä, muistutin itselleni, että meillä ei tosiaan ole tilivelvollisuutta, joten milloin tahansa Leijona saattaa yhtäkkiä mainita, että on hullaantunut tai rakastunut johonkin tyyppiin.

Koin, että turvallisuudentunteeni oli järkkynyt, ja sen seurauksena reagoin hyvin ehdottomasti. Otin asenteen, että mitä tahansa voi tapahtua koska vain eli että jatkuvuudesta tai status quosta ei ole mitään takeita ja että niihin ei kannata tuudittautua. Tämä on eräänlaista kuoreen vetäytymistä, jonka tarkoituksena on irrottaa minut mahdollisuudesta kokea negatiivisia tunteita.

Kuoressa olo on jo itsessään negatiivinen tunne

Tällainen toimintatapa ei ole järkevää, koska omaan kuoreen linnoittautuminen etäännyttää läheisistä. Se on itsessään lievästi negatiivinen tunnetila, vaikka yritin sillä estää negatiivisia tunteita. Logiikka tällaisen toiminnan taustalla on se, että on parempi tehdä itse omaa oloaan vähän kurjaksi, kuin antaa kenellekään muulle mahdollisuutta satuttaa kunnolla. 

Tällainen ylireagoivuus on yhdistelmä negatiivisten tunteiden pelkoa ja kontrollin puutteen pelkoa. Valitsen mieluummin sen, että teen itse oman oloni kurjaksi, koska silloin olen siitä itse kontrollissa (tai kontrollissa ja kontrollissa, selvästikään en voi olla tekemättä oloani kurjaksi). 🙄

Onnellisen ja antoisan elämän kannalta ei ole kovin suotavaa, että tekee olostaan lievästi epämukavan kaiken aikaa. Varsinkaan, kun oikeasti useimmat negatiiviset tunteet ovat melko ohimeneviä. Minulla on siis vielä paljon opittavaa siinä, että en pelästyisi haavoittuvuuden tunnetta niin paljoa. 

Näistä asioista puhuminen blogissa on yksi keino hyväksyä omaa haavoittuvuuttaan. Se on kuitenkin sellaista haavoittuvuutta, joka on omassa kontrollissani: minä päätän, miten paljon haavoittuvuutta päästän esiin. “Onneksi” elämä tulee kyllä tarjoamaan lisää haavoittuvuuden harjoittelua, joka ei ole omassa kontrollissani. 😄

Lisää kehityskohteita listalle

Normaali osa ihmiselämää on kokea positiivisia ja negatiivisia tunteita, iloa, surua, ja kaikkea muuta. Viime kesänä tutustuin radikaalin rehellisyyden konseptiin, ja tämä tilanne muistuttaa siihen liittyvistä opeista. Lukemassani kirjassa puhuttiin negatiivisten tunteiden kokemisesta ja siitä, miten niiden kontrollointi on turhaa. Helpommalla pääsee, jos puhuu niistä avoimesti ja antaa niiden tulla. Tunne katoaa melko nopeasti. 

Tässä opit, mitä sain itse tästä kokemuksestani:

• Negatiiviset tunteet eivät ole niin iso juttu. Niitä on aina olemassa, eikä ole vaivan arvoista yrittää suojautua niiltä.
• Haavoittuvuus ei tee minusta huonompaa tai heikompaa ihmistä. 

Seuraava hankala askel olisi sitten yrittää soveltaa näitä ajatuksia omassa arjessa ja oikeasti uskaltaa tuntea ne negatiiviset tunteet sellaisina kuin ne ovat.

Toivottavasti tämä tapausesimerkki ja siihen liittyvä pohdinta on avuksi myös muille. 😊