Platoninen kumppanuus: ystävyyden muoto vai jotain muuta?

Olen viime viikkoina miettinyt erilaisia kumppanuuden tai läheisyyden muotoja, ja miten jotkut niistä ovat enemmän näkösällä kuin toiset. Kun puhutaan avoimista suhteista tai polyamoriasta, yleensä keskustelun aiheena ovat suhteet, joissa on seksuaalisia ja/tai romanttisia elementtejä. Harvemmin mediassa tai vaikka somessa on näkösällä juttuja aromanttisten ja/tai aseksuaalisten ihmisten suhdemuodoista, ja vaikka itse haluan elämääni romanttisia ja seksuaalisia suhteita, haluan elämääni myös ihmissuhteita, joihin romantiikka tai seksuaalisuus eivät liity.

Minulle nämä suhteet ovat läheisiä ja vuosia kestäneitä ystävyyssuhteita, mutta välillä ne ovat myös tuntuneet eräänlaiselta itse valitulta perheeltä (chosen family). Näiden ihmissuhteiden merkitys hyvinvoinnilleni on valtaisa. Viime kesänä aloin pohtimaan, kuinka olennainen osa ystävyyssuhteeni ovatkaan elämääni, kun viestittelen kavereiden kanssa päivittäin, vitsailemme, jaamme kipeistä asioista tai myötäiloitsemme toistemme onnistumisista. Ja miten tämä ihmisiä kohtaan tuntemani kiintymys ja ilo oikeastaan eroaa vaikkapa joistakin etäsuhteistani.

Kuva Pixabaysta.

BFF, sielunsisar, kumppani?

Nämä ajatukset lähtivät liikkeelle, kun kuuntelin Bolu Babalolan äänikirjaa Honey and Spice. Kirja on humoristinen ja herkullinen romanttinen kertomus ja sen keskiössä on rakkauden ja kumppanuuden löytäminen. Sankarittaren miessuhteet eivät kuitenkaan olleet minulle herätys, vaan yksi kohtaus, jossa sankarittaren, Kikiola Banjon, paras ystävä ja kämppis tulee tutustumaan Kikin poikaystävään. 

En muista enää kohtausta sanatarkasti (kuuntelin kirjan kesällä), mutta ystävä sanoo jotakuinkin näin: jahas, sinä olet nyt sitten Kikin kakkoskumppani. Sinun on hyvä tietää, että minä ja Kiki olemme erottamattomat ja ystäviä koko loppuelämämme. Mutta olen armollinen ja jaan hänet kanssasi.

Kommentti on sanottu vitsikkäästi, mutta kirjan maailmassa siinä on totuuden siemen. Nuoret naiset ovat todellakin hyvin läheisiä, heidän välillään on valtaisa luottamus ja he viettävät toistensa seurassa paljon aikaa. He jakavat kodin, vaikkakin kämppiksenä oleminen on todennäköisesti sidottu ajanjaksoon, jonka he ovat opiskelemassa samassa yliopistossa. Kikin ystävä suunnittelee jossain vaiheessa vakiintuvansa miehen kanssa, mutta nämä ovat kaukaisia asioita, jotka eivät vaikuta naisten väliseen suhteeseen.

Minulle kirjan kohtaus oli merkittävä, koska se kyseenalaisti päässäni olleen ajatuksen, että kumppanuudet ovat (minulle) romanttisia suhteita. Mielestäni on tervettä pohtia välillä asioita, jotka ottaa itsestäänselvyyksinä, ja kyseenalaistaa lempeästi tapaansa ajatella.

Lisäksi koin ihanaksi, että Honey and Spice -teoksessa naisten välinen ystävyys, läheisyys tai jopa platoninen kumppanuus kuvattiin kauniisti ja mutkattomasti. Se oli raikasta ja rakentavaa verrattuna vanhaan stereotypiaan, että naiset ovat aina sisimmässään kilpasiskoja, jotka vertailevat jatkuvasti toisiaan ja salaa iloitsevat toisen kohtaamista vastoinkäymisistä.

Kaveria ei jätetä?

Länsimainen kulttuuri on nostanut romanttisen monogamisen rakkauden (sen oikean etsimisen ja löytämisen) jalustalle muiden ihmissuhteiden kustannuksella. Siinä on normalisoitu ajatus, että uuden parisuhteen kuuluukin imaista kaikki ihmisen huomio ja aika. Oletettavasti taustalla on joku primitiivinen ihmisen evoluutioon liittyvä asia jälkikasvun varmistamisesta, kun rakkaushormonit hyrräävät ja saavat priorisoimaan yhden ihmissuhteen toisten kustannuksella. Sen sijaan, että tämän käytöksen huomattaisiin olevan nykypäivänä haitallista, se romantisoidaan.

Oxfordin yliopiston tutkimuksen mukaan uudesta rakkaudesta maksetaan usein kahden ystävyyssuhteen suuruinen hinta. Tämä kuulostaa mielestäni harmilliselta takaiskulta, jos uusi suhde köyhdyttääkin sosiaalista verkostoa, ei rikasta sitä. 

Jatkossa yritän ainakin itse muistaa huolehtia ystävyyssuhteistani ja muista kumppanisuhteistani myös sitten, kun seuraavan kerran olen ihastunut ja uuden romanttisen suhteen pyörteissä. Onneksi pitkään jatkuneet ystävyyssuhteet ovat yleensä aika resilienttejä. Niissä siedetään välillä isompaa etäisyyttä ja välillä ollaan taas läheisempiä ja kanssakäyminen on tiheämpää.

Platonisen kumppanuuden pohjalle rakennetut perheet

Jotkut läheiset ystävyyssuhteet alkavat lähestyä platonista kumppanuutta. Toinen lajinsa on puolestaan platoniset kumppanuudet, jotka linkittyvät perheen muodostamiseen. Ajoittain mediassa näkyy esim. henkilöhaastattelu, miten joku henkilö X on päättänyt hankkia lapsen henkilön kanssa, johon hän ei koe romanttista vetoa. Tai jopa useamman aikuisen ihmisen verkoston kanssa jaetaan vastuu alaikäisistä. 

Minusta useita aikuisia ihmisiä sisältävä perhe/turvaverkko kuulostaa erittäin järkevältä ja lapsien kehityksen ja hyvinvoinnin kannalta hyvältä. Lisäksi se kuulostaa vanhempien hyvinvoinnin näkökulmasta hyvältä, koska he eivät joudu kantamaan kaiken aikaa niin suurta vastuuta. Jos jostain syystä haluaisin osallistua alaikäisten kasvattamiseen, tekisin sen juuri tällaisessa järjestelyssä, joka antaa enemmän tilaa myös muulle elämälle kuin lapsista huolehtimiselle. 😄

Itselläni ei ole platoniseen kumppanuuteen perustuvista perheistä mitään kokemusta, joten minun on paha mennä sanomaan niistä paljoa. Parilta ystävältäni olen kuitenkin kuullut, että he ovat pitäneet ratkaisua hyvänä. Yksi onnistumisen edellytys on, että aikuisten joukko pitää yllä jatkuvaa ja selkeää keskustelua kasvatusperiaatteista ja millaiset rajat lapsille asetetaan, jotta he voivat tehdä hyvää tiimityötä yhdessä. Ihan sama asia pätee myös vain kahden aikuisen kokoiseen kasvattajalaumaan: ristiriitoja syntyy, jos toinen on "tiukkis" ja toinen antaakin alakouluikäisen pelata k-16-pelejä. 💁🏽

Onko sinulla kokemuksia platonisesta kumppanuudesta? Olisi ihanaa kuulla niistä kommenteissa. 🧡