Oman haavoittuvuuden kohtaaminen ei ole helppoa

Heikkouksien tai haavoittuvuuden näyttäminen ei ole helppoa, jos pelkää niiden seurauksena tulevansa torjutuksi, kritisoiduksi tai hylätyksi. Myös tuen vastaanottaminen saattaa tuntua vaikealta, jos on tottunut olemaan se, joka aina jaksaa ja tukee toisia.

Toinen aina tukijan roolissa?

Kun sama asia tai toimintatapa toistuu uudestaan ja uudestaan, on yhä vaikeampi toimia toisin. Minä olen toistuvasti ollut kumppanieni kanssa se, joka antaa enemmän emotionaalista tukea. Kumppanini ovat osanneet pyytää tukea elämässään oleviin vaikeisiin asioihin, ja lisäksi minä olen myös itse ehdollistunut tarjoamaan tukea pienestäkin vihjeestä.

Tässä vaiheessa minun on todella vaikea enää itse pyytää emotionaalista tukea läheisiltäni. Siihen on kaksi syytä. 

Ensimmäinen syy on se, että olen niin tottunut siihen mielikuvaani, että olen “se vahva” tai “se joka tukee”, etten osaa itse asettua toiseen rooliin. Ehkäpä jossain mieleni salaisissa sopukoissa myöskin pelkään, että jos en ole se vahva tukija, ihmiset eivät enää pitäisi minusta niin paljoa.

Toinen syy on se, että olen niin lukossa heikkouksieni näyttämisessä. Sen taustalla on aiemmat kokemukset ja opitut arvot. Olen pienestä pitäen oppinut, että ihmisen pitää puurtaa ja tavoitella asioita, ja sitä tehdessä pitää olla vahva. Toinen syy on se, että aiemmin minulla ei ole ollut sanoja, joilla kertoa heikkouksistani niin, että läheiseni olisivat ymmärtäneet hätäni. Tai läheisilläni ei ole ollut kykyä olla tukenani. Tässä vaiheessa ns. syyllisen etsiminen käyttäytymismalleilleni on turhaa. Olennaisempaa on se, että jos huomaa ajatusmalleissaan ja käyttäytymisessään tällaisia vinoutumia, niitä alkaa aktiivisesti purkaa. 

Uuden opettelu vie aikaa

Jos päättää lähteä purkamaan vanhoja huonoja toimintatapoja, se ei tietenkään ole helppoa. On olemassa syy, miksi vanha tapa on aiemmin muodostunut. Usein tuollaisen toimintatavan taustalla on ollut esimerkiksi yritys suojella itseä. Uusien parempien tapojen oppiminen vaatii ponnistelua. Varsinkin, jos kyse on heikkouden näyttämisestä. 

Jos jättää näyttämättä heikkoutensa, ja sen sijaan joko a) esittää vahvaa tai b) ei vain puhu asiasta, säästää itseään hetkellisesti hankalilta tai ikäviltä tunteilta. 

Jos näyttää heikkoutensa, saattaa joutua tuntemaan esimerkiksi surua, pelkoa ja epävarmuutta. On myös riski, että toinen torjuukin, tai ei osaa kohdata toivotulla tavalla. Siitä voi syntyä turhautumista ja ärsytystä. 

Toisin sanoen haavoittuvuuden ja heikkouden näyttäminen tuntuu usein työläämmältä kuin vaikeneminen. Lyhyen aikajänteen palkkio voi tuntua houkuttelevammalta kuin pitkän aikajänteen palkkio. Pitkän aikajänteen palkkio olisi se, että saisi enemmän tukea, ja tämä puolestaan vaikuttaisi positiivisesti omaan jaksamiseen ja mielialaan. Se vain tuntuu turhan kaukaiselta ja abstraktilta.

Toistoja on hankala saada tarpeeksi tiheään

Oman heikkouden ja haavoittuvuuden näyttämisen harjoittelu ei ole helppoa, koska onnistumisen kokemuksia on vaikea saada tarpeeksi paljon ja tarpeeksi lyhyen ajan sisään: 

Jos ei ole tottunut näyttämään herkkää ja haavoittuvaa puoltaan, tai kohtaamaan omia heikkouksiaan, niiden näyttäminen toiselle on emotionaalisesti raskasta. 

Jos ei ole harjaantunut tuen vastaanottamisessa, varsinkin ensimmäiset yritykset voivat tuntua puolivillaisilta onnistumisilta, hyvä jos onnistumisilta ollenkaan. 

Jos taasen harjoituksissa ei oikeasti päästä itseään tuntemaan oloaan herkäksi ja haavoittuvaiseksi, harjoitus ei ole kovin tehokas. 

Lisäksi haavoittuvuuden ja heikkouden näyttäminen usein kytkeytyy tilanteeseen, jossa itse ei enää jaksa yksin. Eli oma olo on jo ainakin osittain ylikuormittunut, joten emotionaalisen työn tuoma lisäkuorma voi tuntua erityisen raskaalta.

Tasapainoa haetaan pitkällä aikavälillä

Tuen antamisessa ja saamisessa on hyvä säilyttää tasapaino. Tasapainoa on kuitenkin järkevämpää hakea pitkällä aikavälillä kuin lyhyellä. Välillä toisella osapuolella on elämässään rankempi jakso, jolloin tuen tarve voi olla kuukausien ajan enemmän toiseen suuntaan kallellaan. Tällöinkään tuen virta ei toivottavasti ole 100 % tiettyyn suuntaan, vaan aina välillä rankassa elämänvaiheessa oleva osapuoli pystyy olemaan toiselle (oli se sitten kumppani tai muu läheinen) tukena jossakin asiassa.

Tasapainon ylläpitäminen ei myöskään tarkoita sitä, että pitäisi pitää kirjaa jokaisesta tuen hetkestä tai minuuttimäärästä. 😄 Tasapaino on jokaiselle vähän eri asia, mutta minä ajattelen, että se on molempien osapuolten kokemus siitä, että 

• molemmat pystyvät tarvittaessa puhumaan mieltään painavista asioista ja luottaa siihen, että toinen pystyy kuuntelemaan ja tukemaan
• toinen ei jatkuvasti ime toisesta energiaa.

Itselleni haastavaa on se, että mielessäni antamani tuen merkitys on paljon pienempi kuin saamani tuen. Eli jos hetken onnistun olemaan itse tuen vastaanottajana, koen, että seuraavaksi minun pitää olla paljon enemmän toisen tukena. Tämä on ihan turha ja hölmö ajatus, ja lisäksi vielä epätosi.

Onko sinulla jotain vinkkejä, miten pystyä näyttämään haavoittuvuutensa ja vastaanottaa tukea? Olisi ihanaa, jos kerrot niistä kommenteissa.