Arvostelu: Post mortem: kukaan ei kuole Skarnesissa -sarja

Tammikuu alkoi minulla hyvin hektisesti, mutta kerkesin sentään katsoa kuusiosaisen norjalaisen sarjan Netflixistä. Sarjan nimi on Post mortem: kukaan ei kuole Skarnesissa, ja aiheena on vampyyrit.

Sarja sijoittuu pieneen (tuppu)kylään Norjassa. Päähenkilöitä ovat paikallisen hautaustoimiston sisarukset, heidän perheensä sekä poliisit, jotka selvittelevät outoja kuolemantapauksia. Hautaustoimistoa pyörittävä veli Odd taistelee bisneksen kannattavuuden kanssa, kun taas sisar Live huomaa itsessään uusia verenhimoisia puolia.

Sarjassa oli paljon hyvää ja sitten taasen asioita, joista en pitänyt niin paljoa.

Sumuisa vuoristomaisema.
Kuva Pixabaysta.

Hyvät puolet

Suomalaisena oli hyvin viihdyttävää katsoa norjalaista sarjaa, jonka tunnelma ja maisemat olivat niin kovin tutun oloisia, mutta sitten ei kuitenkaan. Useimmat pohjoismaiset leffat, joita olen viime aikoina nähnyt, ovat sijoittuneet aina Helsinkiin tai muuhun pohjoismaiseen isoon kaupunkiin, joten pidin pikkupaikkakunnasta miljöönä.

Näyttelijäntyö oli mielestäni sarjassa hyvää, ja hahmot tuntuivat eläviltä ja samastuttavilta. Pidin myös tietynlaisesta vähäeleisyydestä kerronnassa, kaikkea ei alleviivattu kuten ehkä yhdysvaltalaisissa sarjoissa tuppaa tapahtua. Arvostin, miten näyttelijöiden kasvoilta saattoi nähdä monenlaisia tuntemuksia, vaikka mitään vuorosanoja ei sanota.

Sarjassa oli paikoitellen ihanan synkkää huumoria ja fyysistä komiikkaa, myös liittyen kuolemaan. Huumorin pirskahtelun lisäksi sarjassa myös kuvattiin sitä, miten erilaiset ihmiset suhtautuvat ja pystyvät kohtaamaan kuoleman lähipiirissään.

Pidin myös päähenkilöitä ympäröivän maailman ja muiden hahmojen syvyydestä. Hautaustoimiston sisarukset eivät olleet ainoita, joilla oli salaisuuksia. Katsoja sai nähtyä vain palasia sieltä täältä, ja jos sarja saa jatkoa, näistä asioista opitaan ehkä lisää.

Lisäksi mielestäni oli erinomaista, että hahmojen monimuotoisuudesta ei tehty numeroa, tai että hahmon erilaisuus olisi jotenkin olennaista hahmon osuudessa juoneen. Yksi esimerkki näistä on Oddin paino. Se, että hän on vähän tukevampi kaveri, ei johda mihinkään juonelliseen tilanteeseen, esimerkiksi, että hän yrittäisi änkeytyä jostain ahtaasta ikkunasta pakoon tai vastaavaa. Toinen esimerkki on poliisin puoliso, joka sattuu käyttämään sähköpyörätuolia liikkumiseen.

Huonot puolet

Paikoitellen koin, että sarjan tarinankerronta oli hidasta, mutta toisaalta sen voi ajatella heijastelevan tapahtumapaikan (Skarnesin pikkukylä) pysähtyneisyyttä ja rauhallisuutta. Pari kertaa tuntui, että erityisesti jakson alkupuoli eteni köpöttelyvauhtia, mutta sitten toiminta nopeutui.

Olen lukenut aika paljon vampyyrikertomuksia ja katsonut aiheesta olevia leffoja ja sarjoja, ja niissä usein toistuu melkein samat elementit. Toistuva kaava on, että joku on muuttumassa tietämättään vampyyriksi, hän ei ymmärrä uutta verentarvettaan, kokee ahdistusta, piilottelee asiaa, ja sitten asiat eskaloituvat. 

Oli vähän tylsää, että tässäkin sarjassa oli noudatettu orjallisesti vampyyriksi muuttumisen tarinan vaiheita. Osa näistä vakiintuneista kohtauksista oli kuitenkin tehty raikkaalla ja hauskalla tavalla, mikä pelasti tilannetta.

Lopputulos

Minulle ainakin positiiviset puolet ylittivät negatiivisten vaikutuksen, ja jos sarjasta tulee toinen tuotantokausi, katsoisin sen. 😊 Lisäksi jäin hieman uteliaaksi, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kommentit