Pohdintoja itsekritiikistä ja vaativuudesta, ja miten niistä pääsisi eroon

Olen viime viikkoina miettinyt paljon itseäni kohtaan esittämiäni vaatimuksia ja ankaruutta, jolla sisäinen ääneni minua patistaa. Liiallinen tylyys ja armottomuus ei ole hyväksi, mutta vuosikausia jatkuneesta tavasta on todella vaikea päästä eroon. Varsinkin, kun käytännössä se on taas vain yksi epäkohta lisää, josta voi itseään kritisoida.

Minulle ainakin on myös todella vaikeaa huomata, milloin oma sisäinen ääni tuomitsee ja tylyttää, koska se puhe ja vaativuus on niin iso osa itseäni.

Valaistuja mäntypuita vasten synkkää taivasta.

Mennyttä ei kannattaisi märehtiä

Olen yrittänyt purkaa tätä itsekritiikkiä sillä, että yritän pysäyttää vanhojen tekojen jatkuvan tuomitsemisen. Yritän muistuttaa itseäni, että menneisyyttä ei voi muuttaa. Että siinä hetkessä tekoni ja valintani olivat paras mahdollinen reaktio kyseiseen tilanteeseen. Niiden ansiosta (tai seurauksena) olen nyt tässä. Ja nyt voin taas tehdä valinnan, miten toimin.

Pari viikkoa muistin tämän, mutta kun aloin aktiivisesti tehdä niitä korjausliikkeitä, huomasin märehtiväni ja tuomitsevani mennyttä itseäni. Tuomitsen itseäni siitä, että olen priorisoinut vääriä asioita, tehnyt vääriä valintoja. 

Ehtiminen ja pystyminen on rajallista, ja se on ok

Minulla oli iso elämänmuutos kahdeksan kuukautta sitten, kun muutin kumppanini kanssa kantakaupungin kerrostaloasunnosta omakotitaloon maalle, ja hankimme kaksi koiraa. Elämääni on siis tullut paljon uusia velvollisuuksia ja osa-alueita, ja yksinkertaisesti aika ei riitä kaikkeen, mitä tein ennen muuttoa, ja mitä uutta muutoksesta on seurannut. 

Nämä ovat niitä asioita, joita olen priorisoinut, joiden välillä on pitänyt tehdä valintoja. Olen esimerkiksi vuoden synkimpään aikaan tehnyt useampaan kertaan valinnan, että hoidan henkistä hyvinvointiani käpertymällä sohvalle ja katsomalla putkeen useamman jakson jotakin sarjaa. Keskityin tähän sen sijaan, että olisin hoitanut fyysistä hyvinvointiani (ja samalla henkistä hyvinvointiani) urheilemalla. Ja tässä vaiheessa, kun huomaan lihaskuntoni surkastuneen, olen itselleni ankara ja tuomitseva.

Se lihaskunto ei maagisesti kasva siitä, että ruoskin itseäni menneisyyden valinnoista. Teen vain oman oloni vihaiseksi, surulliseksi ja synkäksi. Tästä kohtuuttomasta itsekritiikistä ei seuraa mitään hyvää. On todella vaikea ymmärtää, miksi minä teen tätä itselleni, ja miksi niin moni muukin ihminen tuppaa tekemään samaa itselleen.

Motivaattorina epäonnistumisen kammo

Yletön ankaruus ja itsekritiikki alkaa myös ohjata valintojen takana olevia motivaatioita. Sen sijaan, että valitsisi parhaita mahdollisia asioita, yrittää valita “oikein” tai ainakin yrittää tehdä valinnan, jota ei sitten myöhemmin tuomitse epäonnistumiseksi. 

Epäonnistumisten pakonomainen välttely lisää stressiä. Se taasen altistaa entisestään valinnoille, joita jälkikäteen tuomitsee huonoiksi. Sisäinen tylyttäjäni ajattelee, että vaikka asioita pitää priorisoida, missään asiassa ei saisi epäonnistua. Mitään asiaa ei siis saa oikeasti jättää tekemättä, vaikka periaatteessa on tehtävä valinta, mitä jättää tekemättä. Onnistuminen ei siis ole mahdollista, sillä jonkin asian suhteen epäonnistuu aina.

Eilen olen kritisoinut itseäni siitä, että en tehnyt valintaa kirjoittaa tätä päivitystäni sinä päivänä, jonka olen itse asettanut itselleni deadlineksi blogisisällöilleni. Ihan kuin sillä oikeasti olisi ihan hirveän suurta väliä. Sen sijaan tein valinnan huolehtia koirista ja käydä kuntosalilla. Siitäkin sisäinen tylyttäjäni kritisoi, että miksi en ole käynyt aktiivisemmin kuntosalilla. Olipa säälittävä painomäärä hauiskääntöä tehdessä, pitäisi parantaa tulosta ja äkkiä. Mutta samalla tylyttäjä vaatii, että käyttäisin enemmän aikaa koirien kouluttamiseen. Ja tietysti näiden blogisisältöjen tekemiseen, sillä olen täysin jättänyt tekemättä asupostaukset, joiden toteuttamisen piti olla kivaa tekemistä ja yksi merkittävä sisältökategoria tässä blogissa. Epäonnistuminen, epäonnistuminen, epäonnistuminen, tuomitsee sisäinen ääneni.

Tuntuu oikeastaan aika mielipuoliselta olla samaan aikaan epätoivoinen jonglööri, ja se, joka huutaa vieressä naama punaisena, jos yksikin pallo tipahtaa.

Itsekriitikki peilaa kuvitelmia muiden ajatuksista

Ainakin minulla yletön itsekritiikki kumpuaa suurelta osin siitä, miten paljon kuvittelen muiden ihmisten arvostelevan minua ja valintojani. Pääkoppani sisällä kuvittelen, että kaikki ihmiset ovat yhtä kriittisiä kuin se sisäinen tylyttäjäni. Että he ovat yhtä tarkkoja ja analyyttisiä ja tuomitsevat epäonnistumiseni. 

Tylyttäjän tehtävä on yrittää suojella minua siltä, että joutuisin kohtaamaan muiden ihmisten arvostelun. Se yrittää pitää minut turvassa muiden tuomitsevien katseiden aiheuttamalta häpeältä ja mielipahalta. Valitettavasti sen tapa ratkaista asia on tuottaa itse noita negatiivisia tunteita, jotta olisin valmistautunut ja pystyisin seisomaan tekojeni takana, jos ja kun joku niitä kritisoi. Mieluiten voisin hyökätä myös takaisin, jos koen, että joku arvostelee minua.

Taustalla on kehä, jossa tylyttäjäni pelkää muiden olevan kovia ja ankaria, joten se muuttuu itse yhä kovemmaksi ja ankarammaksi. Kuvitelmani muista ihmisistä on negatiivinen, ja muutun itse enemmän ja enemmän kuvitelmani kaltaiseksi. Eli ihmiskuvani on valitettavan negatiivinen.

Miten eroon negatiivisesta ihmiskuvasta?

Negatiivista ihmiskuvaa on vaikea muuttaa, koska sosiaalinen media ja uutiset ovat täynnä esimerkkejä ihmisten matalamielisyydestä, ilkeydestä ja tuomitsevuudesta. Seuraan somessa paljon vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä, ja tasaisin väliajoin näen postauksia, joissa käsitellään sitä, että jotkut ihmiset häiriköivät ja kohdistavat henkistä väkivaltaa näitä ihmisiä kohtaan. Usein he tekevät tätä netin mahdollistaman anonymiteetin turvin, mutta osalle omana itsenään perseily ei ole ongelma.

Tällaisessa ympäristössä on todella vaikea uskotella itselleen, että suurin osa ihmisistä ei ole tuollaisia. Että suurin osa ei etsimällä etsi toisista ihmisistä kritisoitavaa ja haukuttavaa. Että suurin osa ihmisistä ei ole itse niin rikki, että sitä pitää purkaa toisia lyttäämällä.

Olen kuullut useampaan kertaan väittämän, että yhtä negatiivista kokemusta kohtaan pitäisi olla kuusi positiivista kokemusta, jotta ihmiselle jää asiasta X positiivinen fiilis. Yksi tapa lisätä itselleni positiivisia kokemuksia somesta olisi jakaa sinne enemmän hyvää. Tarkoitan, että käyn osoittamassa hyväksyntää ja kannustusta toisille. Tämä vuorovaikutus toivottavasti vahvistaisi ajatusta siitä, että ihmiset haluavat toisilleen hyvää. Tietysti olisi kauhean kiva saada itsekin sitä hyväksyntää ja positiivista vahvistusta, mutta muiden toimintaan ei voi kauheasti vaikuttaa.

Yhteenveto

Kohtuuton vaativuus ja itsekritiikki on yleensä vuosikausien aikana kertynyt toimintatapojen ja uskomusten vyyhti, jota on todella vaikea muuttaa. Se yleensä tekee lähinnä pahan olon ihmiselle. 

Ensimmäisiä askeleita ovat itsereflektio ja armollisuus, sillä itsereflektion harjoittelu vie aikaa, ja usein saattaa ihan huomaamattaan tylyttää itseään vanhaan tapaan. Kun saa itsensä siitä kiinni, ei kannattaisi kritisoida itseään siitä vielä vähän lisää.

Toinen askel on se, että hyväksyy sen, että sisäisellä tylyttäjällä on ollut jokin syy kehittyä. Sen tehtävä on yleensä suojella joltakin asialta. Sen keinot vain ovat kyseenalaiset, ja tuottavat enemmän pahaa kuin hyvää. Tylyttäjästä olisi hyvä muovata sparraaja, mutta sekin on pitkän aikavälin prosessi. Siihenkin tarvitaan armollisuutta itseään (tai kaikkia itsensä eri puolia) kohtaan.


Onko sinulla hyviä keinoja pysäyttää liian tuomitseva sisäinen puhe? Olisi ihanaa kuulla niistä kommenteissa. 🧡

Kommentit

  1. Painiskelen täällä vähän samanlaisten asioiden kanssa, etenkin tuon menneissä märehtimisen ja itsensä pieksemisen suhteen. Yritän aina muistuttaa itseäni juurikin siitä, että asiat ovat kuitenkin tässä hetkessä todella hyvin, ja kaikki tekevät elämässään niitä virheeksi miellettyjä asioita, eikä sitä oikeastaan voi välttää. Helpommin sanottu kuin tehty yrittää löytää jokaista (itse)kriittistä ajatusta kohden yksi vastaavasti ihana asia, mutta se temppu kyllä onnistuessaan toimii ♥

    Some on kyllä hankala asia, kun siellä suvaitsemattomuus ja viha pyörii keskustelupalstoilla sellaisissakin ryhmissä, joissa ei olettaisi siihen törmäävänsä, eli sitä on hankala välttää juuri missään. Itse olen niin yliherkkä, että en viitsi mennä ottamaan turpaani ja alkaa väittelemään, mutta yritän myös kannustaa muita aina tilaisuuden tullen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanien ajatusten kehittäminen itsekriittisten ajatusten vastapainoksi on hyvä neuvo! Yritän ottaa tuon itsekin käyttöön. 😊 🧡

      Poista
  2. Tämä oli tosi hyvä kirjoitus - mainion analyyttista tekstiä vaikeasta ilmiöstä. Mä oon tuota lempeämpää minäpuhetta yrittänyt opetella sen kautta, että yritän ajatella itseäni jotenkin ulkopuolisen roolissa. Kuvittelen esimerkiksi, että mitä sanoisin ystävälleni, jos hänellä olisi sama tilanne tai fiilis. Ystävälle ei tulisi oltua niin jyrkkä ja kriittinen, kuin mitä itse itselle monesti sortuu olemaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ystävälle on paljon rakentavampi, eikä todellakaan niin arvosteleva. 😊

      Poista

Lähetä kommentti