Läskifobiaa lapsuuden suosikkikirjoissa

Päätin lukea pari lapsuuden lempikirjaani uusiksi, ja olin vähän järkyttynyt siitä, miten usein niissä haukuttiin ylipainoisia. Lapsena asiaan ei tietenkään kiinnittänyt niin paljoa huomiota, tai jos sen tajusikin, ei osannut suhtautua asiaan kriittisesti. Kirjat olivat muuten niin mukaansatempaavia ja hauskoja, että pulleroille ilkeilyn hyväksyi osana normaalia maailmanjärjestystä. 

Lukemani kirjat ovat Diana Wynne Jonesin Derkinhovin musta ruhtinas ja Patricia C. Werden Lumotun metsän kronikat -sarjan kolmas osa. Luin siis tietysti ne pari ekaakin osaa, mutta kolmannessa kirjassa on toistuvaa painoon ja syömiseen liittyvää irvailua. Teokset ovat edelleenkin fantasiakirjoina erinomaisia, niissä on vetävä kerronta ja hauskat omalaatuiset maailmansa. Niissä myös on normaalia, että toisten painosta on ok nälviä, sekä huomautella toisten syömisestä ja fyysisen kunnon puutteista.

Kun aikuisena luin kirjat uusiksi, aloin ymmärtää, mistä lapsuuden ja nuoruuden ankara, epäterveen rajalla keikkunut suhtautumiseni painoon ja kehooni tuli. Nämä kirjat ovat vain yksi ilmentymä siitä, millaisessa kulttuurissa kasvoin. Sekä kirjojen tekijät että minä olimme omaksuneet ylipainoisten syrjivät ajatusmallit ja pidimme sitä normaalina.

Lihava ei saa hengästyä

Derkinhovin musta ruhtinas -teoksessa kuvaillaan useampaan kertaan, miten parin eri ylipainoisen hahmon hengitys rahisee ja he hikoilevat voimakkaasti, jos he liikkuvat vauhdikkaasti. Asia kuvataan tavalla, joka tekee siitä joko myötähäpeää aiheuttavaa tai tuomittavaa. Hahmot eivät ole pitäneet kunnostaan huolta, joten he ovat huonompia kuin muut kohtauksessa mukana olevat hahmot.

Muistan, että lapsena en kehdannut hengästyä muiden kuullen, koska olin ylipainoinen. En siis halunnut harrastaa liikuntaa muiden kanssa, koska lihavan ei ollut ok huohottaa tai hikoilla. Tämä ei tietenkään ollut pelkästään tuon kirjan syy. 1990-2000-lukujen taitteessa kulttuuri oli hyvin läskifobinen, joten lapset huomauttelivat toisilleen lihavuudesta. Ei siis tarvinnut oppia sitä asiaa pelkästään kirjoista.

Lihava ei saa syödä

Lumotun metsän kronikat -sarjan kolmas osa on nimeltään Lohikäärmeen retkikunta, ja peitelty moraalinen opetus on, että ei saa syödä paljoa, eikä saa kertoa, jos on nälkäinen. Paitsi jos olet lohikäärme, silloin se on uhkailua ja olet kova tyyppi. Mutta jos olet ihminen tai jänis, on noloa, jos haluat jatkuvasti syödä, tai syöt toisten mielestä paljon. 

Kirjassa on huono-onninen jänis, joka on joutunut loitsun kohteeksi ja mahdollisesti sen takia sillä on jatkuvasti nälkä. Tämä on kirjassa mukana olevien kissojen mielestä kiusaamisen arvoinen asia. Kissat myös huomauttelevat toisten kissojen ja muidenkin olentojen painosta ja fyysisen kunnon puutteesta useita kertoja. 

Lihavat ovat myös tyhmiä

Lisäksi Lohikäärmeen retkikunta -kirjassa rinnastetaan toistuvasti lihavuus ja tyhmyys. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, lihavuuteen yhdistetään usein huonoksi määriteltyjä ominaisuuksia, kuten älynpuute ja laiskuus. Jos vilkaisee esimerkiksi Harry Potter -kirjoja, huomaa, että lihavat henkilöt ovat joko tyhmiä ja epämiellyttäviä (Vernon ja Dudley) tai sitten hyväntahtoisia mutta älyltään hitaita (Hagrid).

Mitä sitten pitäisi muuttaa?

Painoon liittyvät haitalliset stereotypiat eivät ole vain (fantasia)kirjallisuuden ongelma, ja onneksi nykyisin kehopositiivisuus ja monimuotoisuuden hyväksyminen ovat isompi juttu kuin parikymmentä vuotta sitten.

Itse en pidä siitä, että lasten ja nuortenkirjallisuus olisi opettavaista ja kasvattavaa. Ainakaan siis, että kaikki tuon kohderyhmän kirjallisuus sitä olisi, tai että se olisi teosten pääasiallinen tarkoitus. Eli en ole vaatimassa, että kaikkien kirjailijoiden pitäisi miettiä, millaisia moraalisia opetuksia lapsille oikein kirjoissaan antavat.

Ehkäpä toivoisin enemmän näkökulmien monimuotoisuutta ja subjektiivisuuden tuomista paremmin esiin. Vaikka kirjan maailmassa olisi hahmoja, jotka nälvisivät muita, näiden rinnalle tuotaisiin myös hahmoja, jotka näyttävät, että on toinenkin vaihtoehto katsoa asiaa sekä toimia.

Tämän lisäksi myös lukijoiden kyky ymmärtää, milloin jokin asia ei ole ok tai mistä voi olla eri näkökulmia, kaipaa tukea kehittyäkseen. Varsinkin, jos puhutaan alakouluikäisistä lukijoista. Minun on hyvä huudella neuvoja lapsettomana, mutta mielestäni huoltajien kannattaa tutustua lapsensa lempikirjoihin (ja muihin media- ja kulttuurituotteisiin), jotta he voivat keskustella niiden sisällöistä lapsensa kanssa ja tarvittaessa pyrkiä minimoimaan sitä, että niistä opittaisiin haitallisia ajatusmalleja.

Oletko itse yllättynyt karusti, kun olet palannut jonkun lapsuuden suosikin pariin? Olisi tosi mielenkiintoista kuulla kommenteissa. 😊