Radikaali rehellisyys ja retriitti: toimiiko?

Mainitsin aiemmassa postauksessa, että olen tänä kesänä tutustunut radikaalin rehellisyyden konseptiin ja että olin aikeissa mennä tämän teeman retriittiin. Tässä tekstissä kerron, mitkä asiat ovat mielestäni hyviä radikaalissa rehellisyydessä, ja mitkä asiat toimivat sekä eivät toimineet minulle retriitissä. 

Kuva: Pexels Pixabaysta.

Mitä on radikaali rehellisyys

Tässä on hyvin tiivistetysti minun käsitykseni radikaalista rehellisyydestä: 

Kyseessä on elämäntapa ja tapa kommunikoida, jonka on kehittänyt terapeuttina pitkään työskennellyt Brad Blanton. Urallaan hän oli huomannut, että suurin osa ihmisten ongelmista ja pahasta olosta syntyy siitä, etteivät he ole rehellisiä itselleen tai ympärillä oleville ihmisille.

Jos lopettaa valehtelun ja uskaltaa kertoa epävarmuuksistaan ja suutahtamisistaan avoimesti läheisilleen, elämänlaatu todennäköisesti paranee. Kun kertoo epävarmuudestaan, saa yleensä vastauksen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen. Kun kertoo tunteistaan (erityisesti negatiivisista tunteista), saa ne purettua ja pystyy siirtymään eteenpäin. Ja jos tunne hiipii uudestaan mieleen, se pitää purkaa uudestaan ja voimakkaammin, jotta siitä pääsisi taas pidemmäksi ajaksi eroon.

Rehellisyys on erityisen tärkeää silloin, kun on taipuvainen sanomaan valkoisen valheen tai yrittää kartella sitä, että joutuisi asettamaan omia rajojaan toisille. Esimerkki tällaisesta olisi vaikka se, että yrittää hienovaraisesti ja muihin kiireisiin vetoamalla kieltäytyä taas kerran auttamasta "ystävää", jolla on tapana pyytää palveluksia, mutta joka ei itse ikinä auta muita.

Epävarmuuksistaan puhuminen on hyödyllistä kahdestakin syystä. Ensiksikin oma olo helpottuu, vaikka epävarmuuteen ei saa ratkaisua. Olennaista helpotukseen lienee, että vastapuoli suhtautuu sympatialla ja ymmärryksellä epävarmuudesta kertoneeseen. Toisekseen radikaalissa rehellisyydessä kehotetaan tarkastelemaan, mitä konkreettista todella tapahtui sekä erottamaan faktat siitä, mitä niiden pohjalta on alkanut tulkita ja kuvitella. Kun tämän pystyy tekemään, riidat eivät todennäköisesti eskaloidu niin pahoiksi.

Radikaali rehellisyys ei tarkoita omien ajatusten oksentamista ihmisten riesaksi koko ajan, vaan sitä sovelletaan asioihin, joista tuntuu olevan vaikea puhua, tai joihin liittyy voimakkaita tunteita. Radikaalia rehellisyyttä ei ole se, että heittää kasuaalisti kumppanilleen, että "näytät muuten mielestäni rumalta tuossa mekossa." Tuollainen on vain huonotapaista ja töykeää.

Mitä hyvää on radikaalissa rehellisyydessä

Ensiksikin uskallus olla avoin omista epävarmuuksistaan ja kuvitelmistaan vaikuttaisi oikeasti auttavan niiden aiheuttamien ahdistusten ja ärtymysten vähentämisessä. Uskon siis vakaasti väitteeseen, että rehellisyys ja avoimuus parantaa elämänlaatua!

Toisekseen on hyvä, että radikaali rehellisyys kannustaa oikeasti pohtimaan tuntemuksiaan, ja mistä ne oikein heräävät, ennen kuin alkaa vaikka raivota kumppanilleen. Ennen kuin alkaa kertoa rehellisesti tunteistaan ja kokemuksestaan, kannattaa pohtia näitä kolmea kysymystä:

• mitä minä oikeastaan tunnen tai ajattelen?
• mitä konkreettisesti tapahtui ja mitä minä oikein siitä olen tulkinnut/kuvitellut?
• mitä nämä tunteet ja kuvitelmat oikeastaan kertovat minusta itsestäni?

Tuo viimeinen pallero listalla on mielestäni hyödyllinen muistutus, koska sitä ei aina näy ns. radikaalin rehellisyyden pikaohjeissa. Toisaalta se saattaa pullahtaa esiin keskustelun aikana, jos keskustelu jatkuu yhtään pidempään. Mutta jos keskustelukumppani ei osaa tarttua tuohon kysymykseen, se saattaa unohtua. 

Mitä itse sivuutan radikaalista rehellisyydestä

Eka asia, joka minusta on vaivaannuttavaa on tietynlainen mekaaninen kielenkäyttö, johon radikaalissa rehellisyydessä kannustetaan. Tiettyjen sanontojen tarkoitus on auttaa ihmisiä huomaamaan, milloin he esimerkiksi tekevät tulkintoja tai että he osaavat sanoittaa halujaan ja toiveitaan paremmin.

Onneksi vaikuttaisi siltä, että mitä enemmän ihmiset ovat koko systeemin kanssa tuttuja, sitä vähemmän he kuulostavat kaavamaisilta. Tällaisia kaavamaisia sanontoja ovat mm:

"I judge that..." eli tuomitsen, arvioin tai arvotan jotakin.

Tämä on ikäänkuin disclaimer, että tämä on sitten vain minun mielipiteeni. Minua häiritsee tässä se, että radikaalissa rehellisyydessä ei tunnuta ymmärtävän, että kieli ei ole melkein ikinä neutraali, joten tuota disclaimeria pitäisi syytää lauseiden sekaan paljon enemmän kuin mitä ihmiset tuppaavat tekemään. 

"I make myself happy" eli teen itseni iloiseksi (tai mikä vain muu tunne).

Tämän ilmaisun on tarkoitus muistuttaa, että ihmisten tulisi ottaa vastuu omista tunteistaan eikä vain syyttää toisten tekoja omasta ärtymyksestään tms. Vaikka ihmisillä on vastuu tunteistaan ja ne heräävät heidän itsensä sisällä, radikaalissa rehellisyydessä myös todetaan, ettei ihminen voi välttämättä kotrolloida itsessään herääviä tunteita. Eli vaikka itse tekee omat tunteensa, ei ole niiden luojana mitenkään kontrollissa. Minusta tällaista toimijuutta ja tekijyyttä voisi ihan hyvin sanoittaa ilmaisulla "I feel (anger)" eli minä tunnen (vihaa). 

Toka asia, joka ei minusta tunnu radikaalin rehellisyyden opeissa järkevältä on se, että pitää jatkaa oman tarpeen ilmaisemista, vaikka saisi koko ajan vastaan torjunnan tai kiellon. Tähän kannustaa esimerkiksi Susan Campbell teoksessaan Getting real. Idea tässä taustalla on se, että ei lakkaa pyytämästä itselleen tärkeitä asioita ja pysyy itselleen ja omille tarpeilleen rehellisenä. 

Minusta on vähän tyhmää hakata päätään seinään ja haluaisin itse ainakin alkaa esittää pyyntöä jollekulle muulle, jos vaikka kumppanini koko ajan torjuu pyyntöni. Eli jatkaisin pyyntöjeni esittämistä, mutta etsisin niille suopeampia ihmisiä. 😄

Millainen radikaalin rehellisyyden retriitti oli

Retriitin järjestivät ja siinä ohjaajina toimivat Tuulia Syvärinen ja Pete Jordan. He ovat virallistettuja radikaalin rehellisyyden kouluttajia ja järjestävät retriittien lisäksi myös muutaman tunnin työpajoja sekä livenä pitkin Eurooppaa että etänä.

Tämä retriitti oli järjestetty Tampereen suunnalla idyllisessä järvenrantamökkien maisemassa. Retriittiin osallistui muutama pariskunta, joilla oli omat mökit siroteltuna pitkin isoa metsäisää tonttia. Koska sää oli aurinkoinen, kaikki retriittityöskentely voitiin järjestää ulkosalla. Retriitti alkoi keskiviikkona iltapäivästä ja päättyi sunnuntaina iltapäivään. Se siis koostui kahdesta puolikkaasta päivästä ja kolmesta kokonaisesta päivästä.

Ohjelma alkoi aamuisin pienellä läsnäoloharjoituksella ja meditaatiolla, minkä jälkeen söimme aamiaista ja sitten alkoi työstö. Yleensä ensimmäinen tunti tai kaksi meni siihen, että istuimme kaikki piirissä ja kuka tahansa saattoi ottaa tilan ja jakaa mieltään painavia asioita. Tämän jälkeen teimme pariharjoituksia, ja sitten taas istuttiin piirissä kertomassa, mitä niistä heräsi. 

Aamupäivän työstön jälkeen oli lounas ja siesta, jonka aikana saattoi tehdä mitä halusi. Minulle oli hieman hankalaa tajuta, että tuon siestan aikana kannattaisi esimerkiksi tsekata seuraavan päivän sää ja laittaa sitä varten valmiiksi tavarat kasaan, sillä ilta venyi yleensä niin myöhään, että omalle mökille matkattuamme pitikin jo mennä nukkumaan, jotta olisi seuraavana aamuna hyvin levännyt ja pirteä.

Siestan jälkeen ohjelman runko oli melko samanlainen kuin aamupäivällä, mutta tehtävät saattoivat vaihdella. Työstäminen päättyi puolikahdeksalta illalliseen, minkä jälkeen saattoi saunoa ja viettää iltaa muiden osallistujien kanssa.

Päivät siis olivat pitkiä, ja niiden tarkoituskin on saada ihmiset herkkään tilaan, jotta he pääsisivät kiinni itselleen merkityksellisiin asioihin, jotka kaipaavat työstöä. Jos retriitti menee hyvin, saa kokea paljon surua ja raivoa, mutta myös katharttista iloa, kun saa setvittyä omia solmujaan. 

Mitkä asiat toimivat retriitissä

Retriitissä tehtiin jonkin verran pariharjoitteita, joita kirjasimme Leijonan kanssa ylös, jotta voisimme tehdä niitä myös retriitin jälkeen. Erityinen suosikkini oli tehtävä, jossa vuorotellen muutaman minuutin ajan kerrotaan, mitä oletuksia itsellä on toisesta. Lause piti aloittaa aina sanoilla "Oletan, että sinä..." tai "Oletan, että sinä tiedät, että..."

Näiden kaivaminen päivänvaloon on hyödyllistä, koska usein oletukset 

• ovat epätotta, vanhentunut käsitys tai väärinymmärrys
• paljastavat jotain olennaista olettajan tarpeista tai haluista
• paljastavat jotain olennaista olettajan peloista ja epävarmuuksista.

Ehdimme retriitissä vasta raapaista pintaa siitä, millaisia epävarmuuksia ja toiveita meillä on polyamorisessa suhteessamme. Odotan innolla, että pääsemme jatkamaan harjoitusten tekemistä lähiviikkoina.

Pariharjoitteiden lisäksi Tuulian ja Peten retriitissä erinomaista olivat käytännön järjestelyt ja toteutus. Järjestäjien antamat valmistautumisohjeet olivat selkeät, kesäinen mökkimaisema oli ihanan rento paikka retriitille ja vietimme paljon aikaa pihalla. Hyönteismyrkkyä ja aurinkorasvaa oli hyvin tarjolla, mikä oli huomioonottavaista.

Tuulia ja Pete laittoivat myös itsensä alttiiksi vetäjinä ja kertoivat hyvin rehellisesti omasta suhteestaan ja siihen liittyvistä epävarmuuksista. 

Mikä ei toiminut minulle

Arvostan Tuulian ja Peten työtä sekä asiantuntemusta, enkä väitä, että nämä seuraavaksi esittelemäni puolet olisivat yksiselitteisesti huonoja asioita. Ne ovat ainoastaan asioita, jotka eivät toimineet minulle juuri tässä elämänvaiheessa ja tilassa. 😊

Retriitin alussa kaikki osallistujat sitoutuivat muutamaan lupaukseen, joista yksi oli, että sitouduimme ottamaan enemmän kuin antamaan. Minä koin tämän haastavaksi, koska retriitissä oli paljon sitä, että istuttiin porukalla ympyrässä, ja yksi tai kaksi ihmistä oli äänessä jakaen omaa kokemustaan. Nopeimmat, itsekkäimmät tai vain eniten tunnekuohuissaan olevat saivat enemmän tilaa, koska kerkesivät ottaa sen ensin. 

Toisten kuuntelemisen ei ole tarkoitus olla pelkkää antamista, vaan radikaalin rehellisyyden retriittien ideologiaan kuuluu, että toisten jakamista ja kipuilua todistaessaan voi samalla työstää itsessään muhivia samansuuntaisia kipupisteitä. Valitettavasti tässä retriitissä piirissä puhuttiin eniten lasten hankintaan ja toisen sitoutumiseen liittyvistä epävarmuuksista ja ristiriidoista, eikä kumpikaan ole minun ja Leijonan suhteen kannalta tällä hetkellä akuutti kysymys. 

Tunsin paljon myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, joilla oli esimerkiksi halu saada lapsia, mutta kumppani ei niitä halunnut, mutta en voi rehellisesti sanoa, että olisin saanut siitä jotakin itselleni. Kokemus pariskuntaretriitin onnistumisesta on siis arpapeliä. Siihen vaikuttaa paljon, mitä asioita muut pariskunnat sillä hetkellä suhteissaan työstävät, ja mätsäävätkö ne oman suhteen kipuiluihin.

Olisin toivonut enemmän sitä, että olisi voitu työstää kahdestaan kumppanin kanssa tehtäviä, tai että olisi voitu keskustella pienemmissä ryhmissä. Isossa ryhmässä minusta tuntui, että olin liikaa vain todistamassa ja seuraamassa, en aktiivisesti mukana tai että pääsisin käsittelemään omia asioitani.

Retriitissä oli jonkin verran mahdollista työstää ohjatun tekemisen ulkopuolella omaa suhdettaan, mutta emme onnistuneet Leijonan kanssa keskittymään siihen tauoilla kovinkaan hyvin joka päivä. Retriitin dynamiikka hiersi Leijonan henkilökohtaisia kipukohtia, joten parin päivän vapaa-aika meni aika lailla niitä käsitellessä.

Onko sinulla kokemuksia retriiteistä tai radikaalista rehellisyydestä? Olisi tosi mielenkiintoista kuulla kommenteissa!